Kirjoja lukevat ihmiset

Lauantai-iltana näin jotain, josta tulin loppumattoman iloiseksi.

Hyppäsin jo valmiiksi melko täyteen raitiovaunuun usean muun matkustajan kanssa Pasilan aseman kohdalla. Sää oli surkea. Oli synkkääkin synkempää, satoi tihkua, ilma oli raskas ja kaikki märkää ja harmaata. Jalkoja pakotti, olin jostain syystä poikkeuksellisen unelias ja väsynyt, mutta en päässyt istumaan koska kaikki istumapaikat olivat jo varattuja, ja käytävät täyttyivät melko ahtaiksi. Itse päädyin seisomaan keskelle raitiovaunun takaosaa, ja käsissä minulla oli sekä kangaskassi, jossa oli muutama kirja ja syksyiset asusteeni, sekä iso paperikassi täynnä ostoksia kauppakeskuksen ruokakaupasta.

Tiesin, etten pääsisi istumaan ennen Töölöä, jos sitäkään, joten piti vain seistä ja kestää. Ensin ajattelin, että voi ei. Mutta sitten se ei haitannutkaan, koska hetken päästä tajusin melkein kaikkien matkustajien tulevan Helsingin kirjamessuilta, joilla olin itsekin vieraillut vajaa tuntia aikaisemmin. Olin muiden kirjaihmisten ympäröimänä. Ja kun siinä seistessä aloin katsella ympärilleni, näin ihmisten kantavan kirjoja pursuavia kasseja ja laukkuja, ja monen istumapaikan saaneen matkustajan uppoutuneen kirjan lukemiseen kuin se olisi tärkein asia maailmassa eikä muulla ollut väliä. Jotenkin se sai hymyilemään, ja sitten hymyilemään vielä enemmän.

Olisin itsekin ottanut kirjan käteen ja lukenut sitä koko matkan kotiin, jos olisin päässyt istumaan. Katselin kirjoihin uppoutuneita kanssamatkustajia vähän kateellisena, mutta ennen kaikkea iloisena. Eikä väsymys tuntunut niin kovasti enää, eivätkä jalat jomottaneet ihan yhtä pahasti. Kun viimein sain muutaman pysäkin ajaksi paikan mihin istua, olin paremmalla tuulella kuin pitkään aikaan, kuin kesäaurinko olisi löytänyt tiensä sisälle lokakuiseen raitiovaunuun.

Jo aikaisemmin samana päivänä olin päässyt juttelemaan lukemisesta toisen kirjaihmisen kanssa, kun olin matkalla messuille. Iltapäivällä hyppäsin nimittäin raitiovaunuun kirja kädessäni ja ehdin hädin tuskin istahtaa ja avata sitä, kun toisella puolella käytävää istuva nainen kysyi, kuinka monta sivua kirjassani on. Selasin kirjan takaosaan ja kerroin sivumäärän (639) ja kysyin kuinka niin. Hän kertoi kuunnelleensa äskettäin kirjaa, joka kertoi pitkistä kirjoista ja niiden lukemisesta. Loppumatkan juttelimmekin sitten kirjoista ja lukemisesta, ja vähän muustakin. Ja tietenkin Helsingin kirjamessuista, minne olimme kumpikin matkalla, hän jo kolmannelle päivälleen messuilla, joiden vuoksi hän varta vasten oli tullut Helsinkiin, minä tapaamaan ystävääni, joka on kirjaihminen hänkin.

Kun tulin kotiin, pääsin vihdoin lukemaan omaa kirjaani. Luin kunnes oli aika mennä nukkumaan ja jatkoin heti aamusta seuraavana päivänä. Kirja vei mukanaan ja luin koko päivän, ja vielä maanantaina aina kun ehdin, kunnes kirja oli lopussa. Tajusin jossain vaiheessa varmaankin olevani yhtä uppoutunut siihen kuin kaikki omia kirjojaan lukevat kanssamatkustajat lauantain räntäsateisella raitiovaunumatkalla. Olin hyvässä seurassa, vaikka olinkin kotona sängyssä loikoilemassa kirjani kanssa.

Kun oma lukuputkeni lopulta oli ohi, mieli oli tyhjä eivätkä maailman meno ja uutiset, syksyn synkkyys ja oman elämän huolet hetkeen tuntuneet niin raskailta asioilta. Kuin aivot olisivat päässeet nollaantumaan ja virkistymään, käymään jossain ihan muualla kokonaan. Vähän kuin pitkä meditaatio tai matka ulkomaille, toiseen kaupunkiin. Ehkä sinullekin on käynyt joskus samoin?