Lauantain teehetki

Joskus hiljaisuutta voi melkein juoda ilmasta. Ajatus tulee minulle, kun lauantaina nousen päiväunilta. Katselen ulos harmaaseen, sadetta enteilevään iltapäivään, jossa paljaat vaahteranoksat heiluvat tuulessa ja päätän, että nyt on hyvä hetki juoda teetä. Otan esiin gaiwanin ja muut haudutusvälineet, sytytän kynttilän, laitan teeveden kiehumaan. Keittimen suhistessa katselen muuttolaatikoista purkamiani astioita ja teekaupasta ostamaani uutta teetä ja ajattelen: vihdoinkin pääsen leikkimään teemaistelua taas!

Alkuviikosta onnistuin saamaan flunssan, ja teemaistelua valmistellessa mietin, tulenko maistamaan ja haistamaan teestä yhtään mitään. Hajuaisti ei kuitenkaan ole mennyt kokonaan pois, ja teenlehtiä tuoksutellessani huomaan, että lievän tukkoisuuden ansiosta pystynkin ehkä tunnistamaan teen tuoksuvivahteita jopa tavallista keskittyneemmin.

Valkoinen perhonen nousee siivilleen

Ensimmäinen tee, jota päätän hauduttaa, on valkoinen laatu nimeltään valkoinen perhonen. Lehdet on kierretty kauniiseen, herkkään spiraalin muotoon, ja ihastelen niiden tanssia läpinäkyvässä gaiwanissa teen hautuessa. Nenään tulee heinän, valkosuklaan ja lakritsin tuoksuyhdistelmä, ja huoneen ilma täyttyy raikkaasta, puhtaasta tuoksusta. Kun kaadan teen gaiwanista tarjoiluastiaan, ensimmäiset sadepisarat iskevät räpisten ikkunaan. Katson ulos ja näen pilvien liitävän hurjaa vauhtia taivaalla ja lintujen tekevän niiden lomassa kieppuvia kuperkeikkoja puuskien mukana.

Teekuppi kädessä ihmettelen marraskuista myrskyä. Flunssan takia en ole ollut ulkona koko päivänä, mutta nyt se ei haittaa ollenkaan. Kynttilä päällä, teekuppi kädessä, voi ihastella taivaalla näkyvää myrskyesitystä ja nauttia siitä, että saa istua lämpimässä kodissa. Maistan ensimmäisen siemauksen, ja makea, lievästi karvas maku täyttää suun. Hymy nousee huulille: tätä olen kaivannut jo pitkään. Mieli kohoaa kevyen kevätperhosen lailla – valkoinen perhonen täyttää lupauksensa ja vie flunssan tukkoisuudesta kevyempiin mielentiloihin.

Sitten äkkään eilen maalaamani ilokirjakuvan, joka on vielä auki jätettyäni sen edellisenä iltana kuivumaan. Ehkä teemaistelu mielessä olin keksinyt maalata perhosia vaaleansiniselle taustalle.

Sitten äkkään eilen maalaamani ilokirjakuvan, joka on vielä auki jätettyäni sen edellisenä iltana kuivumaan. Ehkä teemaistelu mielessä olin keksinyt maalata perhosia vaaleansiniselle taustalle. Laitan kupin aukeaman eteen ja hymähdän vielä leveämmin: nehän ovat aivan samaa maata. Kuinkas ollakaan!

Pirteä vihreä tee herättää kylmiä väreitä

Seuraava tee, jota haudutan, on pirteä vihreä nimeltä cui lu. Keväisen raikas tuoksu leviää ilmaan ja sopii hetkeen, kun sade pitää taukoa. Haudutuksesta tulee melko voimakas, ja tunnen, miten selkärankaa pitkin vaeltelee kylmiä väreitä sitä juodessa. Huomaan olevani enemmän läsnä huoneessa. Todella olen siinä pöydän ääressä, suuren ikkunan edessä, kun annan aistien herätä ja valpastua teemaistelusta. Sitä se teettää, kun asiat tekee välillä huolella ja hartaasti. Alan herätä flunssaisesta väsymyksestä, ja ehkä nenänkin tukkoisuus vähitellen vähenee. Kuin söisi wasabia, mutta lempeämmin.

Huomaan asioita taas selvemmin. Katson kattojen yllä pilkottavaa tuttua kirkontornia, jolla yleensä istuu muutama lintu maailmaa tarkkailemassa. Nyt risti on autio, seisoo siinä itsekseen ja urheana keskellä myrskyä kuin purjeveneen masto tuulessa. Katse menee teeastiastoon taas. Gaiwanin vieressä teenhaudutusalustalla lepää teemaskottini, aikaisemmasta artikkelista tutun tammen alta löytämäni tammenterho.

Vuorotellen ihailen haudutettuja teenlehtiä gaiwanissa, teekupin vihreänturkoosin juoman väriä, ikkunasta tulvivaa valoa, joka luo lempeää myrskyillan tunnelmaa pöydän ääreen. Tässä hetkessä on hyvä olla.

Muistelen alkusyksyä ja lempeitä päiviä, kun lehdet hitaasti tippuilivat puista eikä ollut kiire minnekään… Vuorotellen ihailen haudutettuja teenlehtiä gaiwanissa, teekupin vihreänturkoosin juoman väriä, ikkunasta tulvivaa valoa, joka luo lempeää myrskyillan tunnelmaa pöydän ääreen. Tässä hetkessä on hyvä olla.

Lempeä musta tee laskee rauhaan ja lämpöön

Kolmas tee, jota haudutan, on villi musta tee. Lehdet poimitaan villeinä kasvavista, satoja vuosia vanhoista teepuista. Juoma on kuumempi kuin muut, ja saan odottaa vähän aikaa, ennen kuin voin juoda sitä kupista. Odottaessa katselen pimenevää maisemaa, ikkunan edessä palavaa kynttilää, tunnen teekupin lämmön ja mustan teen lohduttavan tuoksun, joka muistuttaa minua teehetkistä isoäitini kanssa. Vastapäisen talon ikkunoihin alkaa syttyä valoja. Jonkun keittiössä palaa kynttilä, toisella on jo jouluvaloja päällä. Syksy etenee nopeasti kohti talvea.

Tee maistuu yhtä lohduttavalle kuin se tuoksuukin. Täyteläinen, samettisen pehmeä makeus täyttää suun ja tuo lämmön rintaan. Juon sitä hartaasti ja hitaasti.

Tee maistuu yhtä lohduttavalle kuin se tuoksuukin. Täyteläinen, samettisen pehmeä makeus täyttää suun ja tuo lämmön rintaan. Juon sitä hartaasti ja hitaasti. Viimeistä kuppia ei kannata kiiruhtaa, vaikka jo haluaisi päästä jatkamaan flunssaisia iltauniaan. Sade alkaa ropista ikkunaan oikein kunnolla ja täyttää sen kauttaaltaan valuvista pisaroista. Ulkona pimeys etenee nopeaan tahtiin. Mietin, mitä maalaisin ilokirjaan tänään: ehkä kuvan teemaistelustani? Ja mietin, että seuraavalla kerralla kutsun jonkun kylään, sitten kun flunssa on helpottanut ja tekee mieli ottaa teenhaudutusvälineet esiin taas.

Kun tee on juotu, lähikirkon kellot alkavat soida. Lauantain konsertti on alkamassa. Sade jatkaa ropisemistaan, katson miten ikkuna täyttyy yhä uusista pisaroista, jotka sitten alkavat valua alas. Talviasuinen vaahtera heiluttaa oksiaan tuulessa alkuillan pimetessä. Aika laittaa teeastiat levolle taas.