Kevyttä ja syvällistä totuuden etsintää

Luin vastikään kaksi hyvin erilaista kierrätyshyllykirjaa, jotka kuitenkin käsittelivät kumpikin mielenkiintoisella tavalla samanlaisia teemoja ja kysymyksiä. 90-luvulla ilmestyneet Andreï Makinen Ranskalainen testamentti ja Shirley MacLainen The Camino kysyvät kumpikin mikä meidän elämäntarinoissamme on lopulta totta, mikä saa ihmiset kirjoittamaan kirjoja, mikä on tärkeää, mikä on oman elämän suunta, mihin kuulumme sekä mitä päätämme tehdä elämällämme eri käännekohdissa, ja niiden jälkeen.

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti

Neuvostoliiton aikaisella arolla poika, tämän sisko ja heidän Ranskassa syntynyt isoäitinsä matkustavat isoäidin kertomuksissa toiseen aikaan ja paikkaan: tämän nuoruusvuosien Ranskaan ja Pariisiin, joka herää henkiin vanhasta matkalaukusta esiin otettu lehtileike ja ääneen lausuttu ja laulettu ranskalainen runo ja laulu kerrallaan.

Poika ja sisko viettävät kesiään isoäitinsä luona, oppivat ranskan kielen ja unelmoimaan toisesta maailmasta omansa ulkopuolella. Jossain vaiheessa vain poika enää matkustaa kesänviettoon, ja taas kotiin palattuaan etsii käsiinsä kaiken Ranskaan liittyvän, mitä vain saa koulunsa ja kaupungin kirjastoista käsiinsä, haluten osittain näyttää muille mitä kaikkea osaa ja samalla peitellen Ranskan innostustaan, sillä se ei laisinkaan sovi neuvostoliittolaiseen kouluarkeen ja myöhemmin murrosikäisessä poikajoukossa pärjäämiseen.

Teoksen taianomainen kerronta vie lukijan heti ensi sivuilta alkaen mukanaan tarinaan, joka leijuu kuin päähenkilön kuvittelema tarunomainen lentävä matto arolta Ranskaan ja taas takaisin, edestakaisin todellisuudesta ja ajasta toiseen.

Myöhemmin poika päätyy ulkomaille, ja lopulta lapsuutensa unelmamaahan Ranskaan, jossa todellisuus näyttää uuden ajan kasvonsa, ja nyt mieheksi kasvanut unelmoiva poika yrittää lopulta löytää omaa tietään ja jalansijaa uuden kotimaansa kirjallisella kentällä. Tässä yhdenlainen tiivistelmä Andreï Makinen omaan elämäänsä perustuvassa tarinasta. Teoksen taianomainen kerronta vie lukijan heti ensi sivuilta alkaen mukanaan tarinaan, joka leijuu kuin päähenkilön kuvittelema tarunomainen lentävä matto arolta Ranskaan ja taas takaisin, edestakaisin todellisuudesta ja ajasta toiseen. Alussa häikäistyn, lopussa en voi laskea kirjaa käsistä ennen kuin saan sen luettua loppuun, vaikka siihen meneekin puoli päivää eräänä kauniina huhtikuisena sunnuntaina.

Shirley MacLaine: The Camino

Tunnettu Hollywood-näyttelijä Shirley MacLaine saa hieman yli kuusikymmentävuotiaana kaksi nimetöntä kirjettä, jotka kehottavat häntä matkustamaan Eurooppaan Santiago de Compostelan pyhiinvaellukselle. Määrätietoisena ja samalla median vaanimista karttaen hän vaeltaa matkan kolmessakymmenessä päivässä, syöden enimmäkseen pähkinöitä ja kuivattuja luumuja sekä majatalojen kevyttä ruokaa, ja selviytyen pääosin kylien lähteistä saatavalla vedellä. Tai tällaisen mielikuvan hänen matkakertomuksestaan ainakin saa.

Kevyt ravinto, nopea tempo ja valmiiksi syvän hengellinen, New ageen perehtynyt asenne ja kokemusmaailma, tuo MacLainelle vahvoja ja elämänmullistavia näkyjä ja hengellisiä kokemuksia matkansa aikana, samalla kun hän pohtii ihmisyyttä, ihmisenä olemista, menneitä elämiä, uskontoja, maailman poliittista tilannetta, menestystä, ystävyyttä, romanttisia suhteita ja kaikkea muuta maan ja taivaan välillä.

Lukiessa on mielenkiintoista päästä syvälle toisen mielen syvyyksiin ja ajatuksenliikkeisiin, siihen miten kirjoittaja ajatuksissaan hyppelehtii hengellisyyspohdinnoista romanttisiin taipumuksiin ja sitten historiaan, ulkonäköpaineista uskontojen voimaannuttavaan ja tuhoavaan voimaan sekä maailmanpolitiikan pohdintoihin yhdeltä sivulta toiselle. Minusta kirjailija on rohkea kertoessaan luonnosmaisia ajatuksistaan maailmasta, ja sitten hyvinkin henkilökohtaisista, syvällisistä hengellisistä kokemuksista ja näyistä, etenkin kun epäilee niitä monessa kohtaa itsekin.

Pyhiinvaelluksella olevat jättävät vierasmajojen vieraskirjoihin toisilleen viestejä, ja jos on antanut osan matkatavaroistaan välillä jonkun tuntemattoman ihmisen kyydittäväksi, on vain toivottava että saa ne takaisin taas myöhemmin.

On myös virkistävää lukea matkakertomusta, joka sijoittuu aivan 90-luvun loppuun, eli melko lähelle omaa aikaamme, mutta juuri siihen ajankohtaan maailman ajassa, jolloin ei vielä ollut kännyköitä käytössä. Yhtäkään kännykkää ei mainita koko matkan aikana, ja muutamat tärkeät puhelut tehdään puhelinkopeista matkan varrelta. Pyhiinvaelluksella olevat jättävät vierasmajojen vieraskirjoihin toisilleen viestejä, ja jos on antanut osan matkatavaroistaan välillä jonkun tuntemattoman ihmisen kyydittäväksi, on vain toivottava että saa ne takaisin taas myöhemmin. Voiko sellaista tapaa matkustaa enää kuvitella ollenkaan?

Molemmissa tarinoissa on syvällistä pohdintaa elämästä ja samalla hyvinkin kevyttä ajatuksenjuoksua aivan arkisista kohtaamisista, joukkoon kuulumisesta ja oman tiensä seuraamisesta. Toisessa kieli on new agea, toisessa proustmaista korkeakirjallista tarinankerrontaa. Kumpi niistä on syvällistä, kumpi kevyttä? Ehkä molemmissa on olemassa kumpaakin, riippuen katsontatavasta!

Samankaltaiset artikkelit

  • Tarinoita toisesta ajasta

    Luin helmikuussa kaksi kierrätyshyllykirjaa, jotka veivät minut moninkertaisesti toiseen aikaan. Maeve Binchyn romaani Glassjön (suomeksi Lasijärvi, englanniksi The Glass Lake, alkuperäinen teos 1994) todellakin sijoittuu toiseen aikaan kuin omamme, eli 50- ja 60-lukujen Irlantiin ja Lontooseen, mutta samaan aikaan siinä oli lukiessani mukana samanlainen 90-luvun henki ja kieli, kuin monissa muissa lukemissani tuohon aikaan kirjoitetuissa…

  • Löytöjä kirjaston kierrätyshyllystä

    Tämän blogin alkuperäinen idea oli kirjoittaa kierrätyshyllyistä löytämistäni kirjoista. Oli kaunis kesäpäivä, istuin kesäpaikkamme terassilla, oli helle ja heinäkuu ja luonto vasta heräämässä aamuvarhaisella. Muut nukkuivat vielä ja sain syödä aamiaista yksin kirjan kanssa – oma pieni hetki, josta pidän aina kovasti. Paikallisen kirkonkylän kirjastossa oltiin tehty suursiivousta, ja olin haalinut mukaan viisi kirjaa siellä…

  • Hiljainen lukukapina

    Hiljattain päätin alkaa lukea enemmän kirjoja, ja päätin, että alan myös lukea enemmän julkisilla paikoilla. Aina välillä kirjat jäävät pois arjesta, kun on paljon muuta tekemistä. Silti aina lukiessa tunnen olevani kotona, kaltaisteni kanssa jotenkin. Tarinankertojien keskuudessa. Lukeminen rauhoittaa, antaa merkityksellisyyttä, avartaa mieltä, tuo uusia idoita, assosiaatioita ja ajatuksia. Lukeminen vie jonnekin aivan muualle ja…

  • Kaksi kaunista kirjaa

    Joulukuussa ehdin lukea muutaman kirjan, joista kaksi paljastuivat erityisen kauniiksi kierrätyshyllyaarteiksi. Olin vuoden 2024 alussa kirjoittanut ideakarttani yhteyteen, että haluaisin lukea yhden norjalaisen nobelpalkinnon saaja Jon Fossen kirjoista sen vuoden aikana, ja löysin kuin löysinkin Morgon och kväll -teoksen erään kahvilan kierrätyshyllystä joulukuussa. Tuo sattui olemaan hänen kirjoistaan se, jonka olin ensiksi ajatellut lukevani ja…

  • Inspiroivia haikukirjoja

    Haiku vie lähelle. Näin ajattelen, kun luen oikein koskettavia haikurunoja. Jokin haikun lyhyessä ja pelkistetyssä muodossa sekä välittömyydessä voi saada aikaan aivan erityisen läsnäolon kokemuksen runoa lukiessa. Kun kesäkuussa innostuin haasteen muodossa opettelemaan haikujen kirjoittamista, hain inspiraatiota kirjastosta lainaamistani haikukirjoista. Alla esittelen niistä muutaman! Tomas Tranströmer: Haikudikter Ruotsalainen runoilija Tomas Tranströmer otti haikurunouden omakseen sen…

  • Kirjoja lukevat ihmiset

    Lauantai-iltana näin jotain, josta tulin loppumattoman iloiseksi. Hyppäsin jo valmiiksi melko täyteen raitiovaunuun usean muun matkustajan kanssa Pasilan aseman kohdalla. Sää oli surkea. Oli synkkääkin synkempää, satoi tihkua, ilma oli raskas ja kaikki märkää ja harmaata. Jalkoja pakotti, olin jostain syystä poikkeuksellisen unelias ja väsynyt, mutta en päässyt istumaan koska kaikki istumapaikat olivat jo varattuja,…