Novelli: Kännykkä lumessa
Tämä on yhdeksäs osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!
Missä näit sen viimeksi? kysyn Lasselta
No en tiedä, jossain täällä, Lasse sanoo ja heilauttaa kättä vaivalloisen näköisesti mäntykallion ja kerrostaloalueen välisen metsikön suuntaan.
Katson metsikköä. Sitten katson allamme pilkottavaa, aamuyöstä satanutta lumikerrosta, johon vasta muutamat autonrenkaat ovat ehtineet tehdä jälkensä. On vielä pimeää, kaiken yllä lähiöalueen nukkuva tunnelma talvisena aamuna.
Okei, sanon ja kuulen huokauksen äänessäni. Yritetään etsiä sitten.
Vilkaisen Lassea, joka seisoo kädet taskussa, lenkkareissa ja liian kevyessä takissa pakkasasteita ajatellen. Tosin eivät omatkaan työvaatteeni ole oikein sopiva lumihankiasu… Sitten lähden seuraamaan polkua, jonka tiedän olevan piilossa jossain syvällä hangen alla. Takanani Lasse alkaa liikkua toiseen suuntaan. Jatkamme etsimistä hiljaisuudessa.
Viikko sitten Lasse oli tullut kotiin mieli maassa enemmän kuin tavallisesti. Näin heti, että jokin oli vialla, mutta halusin seurata tilannetta ennen kuin puuttuisin asiaan. Apea olo jatkui vielä illalla ja seuraavana päivänä koulun jälkeen. Kun Lasse oli ollut synkkämielisenä kolme päivää, istutin pojan olohuoneen sohvaan juttelemaan asiasta.
Eihän se mitään auttanut. Sen verran sain pojasta irti, että jotain oli tapahtunut parhaan kaverin Niklaksen kanssa. Olinkin ihmetellyt, miksei poikia ollut näkynyt yhdessä vähään aikaan. Tiesin, että muutto toiseen kaupunginosaan muuttaisi asioita, mutta oli ollut kamala kiire kaiken kanssa niin en ollut pysynyt kärryillä Lassen mielenliikkeistä vähään aikaan.
No, annoin asian olla, jatkoin tilanteen seuraamista, mutta töissäkin alkoi olla kiire ja oli kaikkea muutakin selvitettävää äidin palvelutalon kanssa ja muutenkin… Ja sitten oli tullut tämä kadonnut kännykkä -episodi, josta sain vihiä vasta aamiaisella tänään. Aivan kuin huolia ei riittäisi tarpeeksi muutenkin, poika menee ja hukkaa uuden, kalliin kännykkänsä pahimpaan lumihankiaikaan.
Lumi natisee kenkien alla, muuten ympärillä on hiljaista. Olemme etsineet jo vartin kumpikin omilla suunnillamme. En enää kuule, missä Lasse liikkuu. Alapuolella iso tiekin on yllättävän vaimea. Lumi hiljentää kovankin liikenteen paremmin kuin mikään muu.
Sitten ajatus iskee: Ei tässä ole mitään järkeä. Emme mitenkään tule löytämään kännykkää.
Katson kelloa omasta puhelimestani. Viittä yli kahdeksan. On joka tapauksessa aika mennä kotiin, että ehdimme ajoissa töihin ja kouluun. Iltapäivällä olisi se tärkeä palaveri, ja haluan ehtiä äitiä katsomaan ennen iltaruokaa… Tämäkin on ollut niin onnettomana muutoksen myötä, vaikka pitääkin uudesta kodistaan.
Mennään, sanon kun löydän Lassen kahta minuuttia myöhemmin. Poika keskeyttää puolivillaisen hangen tökkimisen kepillä, jonka on saanut jostain käsiinsä, ja katsoo epämääräistä kohtaa kenkieni vieressä.
Ei ehditä enää etsiä, ei voi mitään, sanon vielä harmittelevasti. Lasse kohauttaa olkiaan, kääntyy sitten ja kävelemme peräkanaa takaisin kadulle ja kotiin.
*
Kahvilan ovi aukeaa. Sisälle tuulahtaa kylmää ilmaa, joka saa niskan jännittymään hetkeksi, ennen kuin lämpö kertyy ympärille taas oven sulkeutuessa. Kahvilan ikkunan eteen on ilmaantunut pysäköity pyörä, joka näyttää eksyneeltä valkoinen lumimaisema takanaan. Sisään astunut mies on apea ja harmaa kasvoiltaan, näyttää etäisesti tutulta. Kun en heti keksi, missä yhteydessä olen miehen nähnyt, käännän katseen taas lehteen edessäni ja jatkan lukemista. Kahvilan surina ja asiakkaiden vaimea puhe saavat olon raukeaksi pitkän työpäivän jälkeen.
Mitä otat juotavaksi, Ilona? kuulen hetken kuluttua naisäänen kysyvän tiskin suunnalla.
Vilkaisen äänen suuntaan ja näen äidin, joka katsoo pientä tyttöään. Heillä on kummallakin värikkäät talvivaatteet päällä. Paljon punaista, vihreää ja keltaista kummallakin. Ilokaksikko, ehdin ajatella. Varmasi hauskaa pitävä perhe. Niin kuin mekin vielä vähän aikaa sitten…
Onko kaakaota? tyttö kysyy unelmoiva katse vitriinikaapin takana olevissa leivoksissa.
On meillä, tarjoilija vastaa ja hymyilee tytölle. Otatko sellaisen? hän kysyy.
Taidetaan ottaa, äiti vastaa tytön puolesta ja hymyilee hänkin tytölle, joka nyökkää aavistuksen väsyneellä ilmeellä. He näyttävät olleen ulkoilemassa jo jonkin aikaa ennen kahvilaan tuloa.
Kermavaahdolla varmaankin? tarjoilija kysyy kiltillä äänellä ja katsoo tyttöä, joka nyökkää taas.
Käännän katseen taas lehteen edessäni ja yritän lukea artikkelia jonkin julkisuudenhenkilön elämänmuutoksesta. Ehdin melkein jo uppoutua lukemiseen, kun kuulen tytön kysyvän:
Äiti, mihin linnut katoavat talvella?
Hymyilen itsekseni. Kuuntelen äidin empivää vastausta muuttolinnuista ja niistä, jotka jäävät.
Mutta miksi lintuja näkee niin vähän talvella, vaikka niitä on täällä? Missä ne piileskelevät kaiken aikaa? Ja mihin ne menevät nukkumaan?
Käännyn katsomaan äitiä ja tytärtä, jotka ovat istuutuneet kahden istuttavaan pöytään ikkunan eteen. Tytön posket punoittavat ja nyt äidin ilme näyttää väsyneeltä ja itsetietoiselta. Muitakin on kääntynyt katsomaan heitä.
No jaa, äiti vastaa. Luulisin, että niillä on huomaamattomia pesiä jossain ja siellä ne nukkuvat.
Aijaa, tyttö sanoo. Variksetkin? Ja tikat?
Niin varmaan, äiti jatkaa. Eiköhän.
Keskustelu keskeytyy tarjoilijan tuodessa kaakaon ja kahvin heille pöytään. Sen jälkeen tyttö keskittyy juomaansa ja äiti kahviinsa. Jatkan artikkelin lukemista. Kahvilan lämpö alkaa tuntua luissa ja ytimissä asti ulkoilman kirkkaan kuiskivasta pakkasilmasta huolimatta.
Lopulta suljen lehden, hörppään viimeisen kahvitilkan ja alan pukea takkia päälle vielä tuolilla istuessa. Kahvilan ovi aukeaa taas ja sisään astuu keski-ikäinen pariskunta. Kaunis, hyvin pukeutunut nainen ja pitkä, urheilullinen mies. Ovi sulkeutuu heidän perässään ja he katsovat ympärilleen. Sitten naisen katse kirkastuu, kun hän huomaa apean miehen, joka on löytänyt kulmapöydän kahvilan pimeimmässä nurkassa.
Jaakko! nainen huudahtaa.
Mies nostaa katseensa ja katsoo naista, sitten miestä, uudestaan naista harhailevalla katseella.
Jaana, nainen sanoo ja nostaa käden osoittaakseen itseään. Olin Nooran opettaja, muistatko?
Miehen kasvot pitävät vielä hetken epäuskoisen ilmeensä, sitten ne rentoutuvat ja hän nyökkää.
Nyt muistan, hän sanoo. Ääni on yhtä möreä kuin hänen ulkomuotonsakin.
Mitä Nooralle kuuluu nykyään? nainen jatkaa kyselyään.
No… mies aloittaa. Sellaista ja tällaista, kröhöm, tiedäthän…
En kuuntele jatkoa miehen vaivalloiselle vastaukselle, vaan kiedon kaulaliinan takin kauluksen ympärille ja nousen pöydästä, huikkaan kiitokset tarjoilijalle tiskin takana ja alan suunnata ovea kohti. Astun ulos kadulle vielä valoisaan lumen saartamaan iltapäivään ja painan pipon päähän. Juuri ennen kuin ovi sulkeutuu takanani, kuulen naisen vielä sanovan:
Noora oli aina sellainen itsekseen viihtyjä, eikö vain? Niin, tässä on muuten Jokke…
Sitten ovi menee kiinni. Kahvilan surina katkeaa kuin seinään ja ympärilläni maailma on vain lunta ja sen vaimeaa äänimaailmaa puutaloalueen reunalla. Kylmä viima vihloo poskilla. Maailma on valkoinen ja avara. Vedän hanskat käteen yksi kerrallaan ja valmistaudun kotimatkan vaivalloiseen hankitarpomiseen. Olen juuri kääntymässä oikealle kun katse menee jostain syystä vielä kerran kahvilan ikkunaan sen eteen pysäköidyn pyörän yläpuolella.
Silloin näen lapun. Kännykkä kateissa. Ja yhtäkkiä muistan. Tosiaan, olimme löytäneet Eetun kanssa sen rikkinäisen kännykän eilisaamuna. Oli vielä pimeää, Eetu oli voinut huonosti, niin kuin yhä useammin viime aikoina, ja minä olin herännyt ennen Sannaa viemään sen ulos.
Seisoin kauan lumisella polulla kun se kierteli ja kaarteli, eikä mikään paikka kelvannut. Siinä odotellessa huomasin sitten kiveä vasten rikkoontuneen kännykän. Jostain syystä olin nostanut sen ja laittanut taskuun, aikeenani kai viedä se jonnekin, mihin nyt löydettyjä tavaroita on tarkoitus viedä… Sitten oli alkanut paleltaa, Eetukin oli valmis ja halusi sisään. Puolimatkalla kotiin kaduin kännykän mukaan ottamista ja laitoin sen sähkökaapin päälle, sen mihin on maalattu auringonkukkapelto. Kotiin palattuani olin unohtanut koko asian.
Riisun hanskat, kaivan puhelimen esiin. Näppäilen numeron talteen sormet jo kohmeisina. Vedän taas hanskat nopeasti käteen kun olen piilottanut kännykän takintaskuun. Sitten kävelen tuttua reittiä kotiin, paitsi ettei siinä ole mitään tuttua kun kaikki on hankalien lumikinosten muokkaamaa epämääräistä katualuetta jo monetta viikkoa peräkanaa.
Lopulta tulen sähkökaapin luokse ja pysähdyn. Katselen ympärilleni vaivihkaa, kuin varkaisiin tullut. Pyyhin hihalla lumet sähkökaapin päältä, eikä kännykkä tietenkään ole siellä. Antaa olla, ajattelen, ainakin yritin. Katson hitaasti pimenevää valkoisenharmaata talvitaivasta yläpuolellani, sitten taas katua, ja menen kotiin, missä vanha Eetu-koira jo odottaa iltapäivälenkkiään.
*
Keittiön avoimesta ikkunasta hiipii sisään vastaleivotun pullan tuoksua. Näen naapurin kissan, joka on päässyt ulos kuistille ottamaan ensimmäistä lämmittävää aurinkokylpyä. Siellä täällä pihojen reunoilla näkyy pieniä lumikinoksia, mutta paikoitellen esiin tulee jo ruohoa ja krookuksia. Ensimmäisestä talvesta on selvitty.
Lasken katseen takaisin läppäriin keittiön pöydän päällä. Kello on viittä vaille neljä. Ehkä voisi jo alkaa lopetella tältä päivältä. Suljen yksi kerrallaan sähköpostiohjelman, kalenterin, excelit ja muut auki jääneet ohjelmat. Lopulta lasken koneen kannen alas ja nousen seisomaan. Venyttelen vähän käsivarsia ja jalkoja. Nostan sitten läppärin, hiiren ja laturin työkassiin ja vien sen eteisen naulakkoon roikkumaan. Jatkan matkaa käytävän läpi olohuoneeseen ja päätän kastella kukat. Siitä on tullut jokaviikkoinen viikonlopun aloitusrituaali.
Vuodenvaihteessa päätin alkaa keventää työntekoa. Äidin aloitettua elämä palvelutalossa olimme syksyllä muuttaneet Lassen kanssa lapsuudenkotiini kauniiseen, mutta vanhaan puutaloon, ja samalla töitä oli ollut aivan liikaa. Lasselle muutos oli ollut vielä vaikeampi. Koulu pysyi samana, mutta matka sinne ja kotiin oli tullut pidemmäksi. Se oli vaikuttanut kaverisuhteisiin, kun pojat eivät enää asuneet kaikki lähellä toisiaan, etenkään hän ja paras kaveri Niklas. Ja tavalliseen tapaan Lasse oli sulkeutunut itseensä, kun tuli jotain vaikeaa eteen.
Kastelen kasvit yksi kerrallaan. Katselen multaan uppoavaa vettä suurimmassa peikonlehtiruukussa. Hitaasti katse menee sen ohi ikkunaan ja kadulle ikkunan takana, sitten kadun toisella puolella alkavaan mäntymäkeen, joka on tuttu lapsuudesta asti. Muistan, kun pihojen lapset kokoontuivat jo silloin vanhan näköisen männyn ympärille leikkimään hippaa ja kirkonrottaa. Tuntuu hassulta asua taas vanhoilla kulmilla, ja silti ei. Kostean mullan tuoksu nousee sieraimiin kastelluista ruukuista ja hengitän sitä hartaasti sisään. Pian koko maailma ulkona tuoksuisi samalta, kun maa lämpenisi ja tulisi keväinen sade.
Sitten tunnen, miten puhelin värisee kotihousujen taskussa. Kaivan sen esiin ja katson näyttöä, jolla vilkkuu tuntematon numero. Emmin hetken, vastaanko vai en. Jos se vain on puhelinmyyjä… Lopulta vastaan kuitenkin.
Sirkka puhelimessa, sanon.
Toisesta päästä kuuluu kohinaa ja räpinää.
Haloo? kysyn. Ja sitten: Haloo? vielä kovempaa.
Ei vastausta. Kohina ja räpinä jatkuvat. Joku on soittanut taskusta, ajattelen.
Sanon vielä kerran Haloo? oikein kovaa antaakseni viimeisen mahdollisuuden, ja lasken sitten puhelimen eteeni. Juuri kun olen painamaisillani punaista luurin kuvaa kuulen naisen äänen toisessa päässä.
Haloo? Haloo?
Nostan luurin takaisin korvaan, vastaan Hei takaisin, ja kuulen Hein toisessa päässä.
Selvitämme, että kyseessä on vahinkosoitto. Nainen esittelee itsensä Helviksi, pahoittelee tekemäänsä virhettä. Sanon, ettei se haittaa. Sanomme Hei heit, suljemme puhelimet. Katson ulos ikkunasta taas, missä nuori nainen kävelee vanhan, iloiselta näyttävän koiran kanssa kirjaston suuntaan. Sitten mieleen tulee jotain.
Mistä sait numeroni? kysyn, kun nainen toisessa päässä vastaa takaisinsoittooni.
Niin, sitä minäkin mietin juuri paraikaa! nainen toisessa päässä naurahtaa.
No? kysyn ja näen, kun Niklas ja Lasse kävelevät katua alas mäntymäen puoleista puolta. Ne pojat tunnistaisin vaikka missä, vaikka ovatkin kasvaneet pikku naperoista teinihonteloiksi.
Katsos kun näin talvella kahvilan ikkunassa lapun, jossa etsittiin kadonnutta kännykkää, ja otin numeron talteen, nainen toisessa päässä sanoo.
Aivan, sanon, se kadonnut kännykkä… Olin jo unohtanut koko jutun.
Pojat ovat tulleet melkein talomme kohdalle ja pysähtyvät pienen, päivä päivältä nopeammin kutistuvan viimeisen lumikinoksen eteen. Sen vieressä sähkökaapin päälle maalattu auringonkukkamaalaus hehkuu kesäkeltaisena kaiken harmauden keskellä. Pojat katsovat hetken aikaa kinosta. Sitten he jostain syystä alkavat potkia lumikasaa edessään.
Ensin tahti on aavistuksen puolitotista, sitten potkut toistuvat yhä tiheämmin kuin vimman vallassa. En osaa sanoa, onko se heistä hauskaa vai vain ajankulua. Katson potkimista hetken aikaa, sitten huomio menee mäkeen ja sen päällä kohoavaan mäntyyn vähän matkan päässä, kaiken yläpuolella. Sitä vasten nojaa se yksinäinen nainen, joka näkyy puun luona harva se päivä. Ikkunan ohi lentää kevätpörriäinen. Toisessa päässä Helvi jatkaa puhumista:
Niin, katsos kun löysin kännykän mäntymäen kupeesta lumesta viime talvena, kun olin vanhan Eetu-koiramme kanssa lenkillä. Se kun ei voinut ollenkaan hyvin viime syksynä ja talvena. Niin, voi voi kun meidän Sanna oli apeana, ja minäkin. Mikään ei oikein tuntunut olevan kohdallaan ja oli liikaa kaikkea huolehdittavaa… Tiedäthän millaista se välillä voi olla?
Öh, niin… sanon empien ja havahdun.
Mietin hetken. Sitten sanon, myötäelävällä äänellä: Taidan tietää turhankin hyvin…
No, en ottanut sitä mukaan, nainen jatkaa, kännykkää siis, vaan laitoin sen sähkökaapin päälle odottamaan. Siitä oli näyttö ihan säpäleinä, kuin joku olisi iskenyt sen kunnolla johonkin. Ja kun menin katsomaan kahta päivää myöhemmin, se oli tietenkin poissa, enkä koskaan soittanut. Olin kuitenkin tallentanut numeron kännykkään, ja jotenkin soitin siihen vahingossa tänään, kun puhelin oli jäänyt sohvatyynyn alle. Eli tässä sitä ollaan!
Nainen naurahtaa, kun sanoo viimeisen. Hän kuulostaa oikein iloiselta. Nauran mukana ollakseni kohtelias. Katson, kun mäkeä yllättäen nousee pyörän selässä vanha koulukaverini Jaakko, vieläkin yhtä mörököllin näköisenä kuin aina, kun olimme lapsia ja sitten nuoria. Ja sitten, yhtä yllättäen, Jaakko pysäyttää pyörän poikien kohdalla, astuu alas, alkaa huutaa jotain heille. Ei… ajattelen. Yhä vain päsmäröimässä ja pistämässä kaikkia ruotuun. Miten pojat sen ottaisivat… Ja nyt, kun Niklas vihdoinkin on alkanut tulla tännekin päin taas käymään, ettei Lassen aina tarvitse jäädä keskustaan.
Pojat katsovat Jaakkoa ihmeissään. Pojat sanovat jotain. Jaakko kysyy jotain. Pojat kohauttavat olkiaan, sanovat jotain takaisin. Jaakko näyttää siltä, että on yhtäkkiä tyystin häkeltynyt. Muistan tuon ilmeen. Se oli hänellä ensimmäisestä koulupäivästä asti… Aina yhtä jöreä, ja sitten yhtä hämillään. Hyvä pojat, ajattelen. Olkaa vain omia itsejänne.
Katse menee Jaakkoon taas. Mitäköhän tälle kuuluu? Muistelen hämärästi, että hänellä on tytär, nyt varmaan nuori aikuinen.
No, nainen toisessa päässä jatkaa. Löytyikö se?
Hämmennyn. Olin jo unohtanut koko puhelun, vaikka puhelin tuntuu kuumana korvaa vasten.
Niin, minkä? kysyn empivästi samalla kun katson, kun Jaakko alkaa taluttaa pyörää katua ylöspäin kerrostaloalueen suuntaan.
No sen kännykän, nainen tokaisee uteliaasti.
Niin, sanon. Ei löytynyt, ei. Mutta…
Katson poikia, jotka jatkavat kinoksen potkimista. Katson naista, joka nojaa mäntyä vasten. Katson aurinkoa, joka paistaa ohuen kevätilman läpi ja tunnen, että kaikki on, ainakin hetken verran, juuri kohdallaan.
Mutta löytyi jotain paljon parempaa, sanon ja hymyilen, pitkästä aikaa oikein leveästi.
