Kadonnutta iloa etsimässä

Joskus ilo katoaa elämästä, tai se löytää tiensä arkeen vain silloin tällöin, lyhyinä hetkinä, jotka katoavat nopeasti taas. Miten löytää kadotettu ilo, miten saada sitä takaisin elämään, edes vähän lisää, jos se on ollut pidempään kateissa? Näitä asioita olen miettinyt viime aikoina, ja kun viikonloppuna olin hautajaisissa, kuulin siellä kaksi mieleen jäänyttä asiaa.

Kun muistotilaisuudessa pohdittiin, mikä oli ollut yli satavuotiaana kuolleen sukulaisen pitkän iän salaisuus, eräs perheenjäsen sanoi, että yksi selittävä tekijä oli nauru. Edesmennyt oli kertonut, että nauroi ainakin kymmenen minuuttia päivässä. Hän oli myös intohimoinen neuloja, lukija ja keskustelija. Toinen mieleen jäänyt asia hautajaisissa oli keskustelu erään sukulaiseni kanssa terveyshuolista ja vaikeista elämänvaiheista. Hän puhui siitä, miten tärkeää on keskittyä erityisesti elämän pieniin asioihin, sellaiseen mikä herättää uteliaisuutta ja pieniä riemuja itsekseen ja muiden kanssa.

Into, nauru, pienet asiat. Niistä minäkin olen yrittänyt punoa elämääni jonkinlaisia ilon ja lyhyiden hetkien pysähtymisiä, joiden aikana katsella ja havainnoida elämää viime aikoina, kun ilo on ollut vaikeammin löydettävissä kuin yleensä.

Helminauhoja ilosta

Syy tämän blogin perustamiselle oli se, että tahdoin alkaa jakaa omia ilon, luovuuden ja inspiraation ideoita ja ajatuksiani muiden kanssa. Toinen ja yhtä tärkeä syy oli muistuttaa näistä asioista itseäni, ja siksi yritän pitää kiinni tasaisesta julkaisuvälistä täällä blogissa. Blogi on minulle yksi tapa pitää yllä iloa ja innostusta elämässä. Kun kirjoitan tänne suunnilleen joka viikko jotain pientä näiden teemojen ympäriltä, tuo se minulle intoa ja uusia idoita kaikkeen muuhun tekemiseen elämässäni.

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut ilon olevan yhä useammin kadoksissa, ja olen yrittänyt etsiä elämääni edes pieniä ilon aiheita. Tärkeää tässä on juuri pienimuotoisuus. Usein sanotaan, että pieni kynttilä valaisee suurenkin pimeän huoneen. Ajattelen, että sama asia pätee iloon: pienikin ilonaihe herättää, edes hetkeksi, suureltakin tuntuvan alakulon. Aina kun muistan olen yrittänyt keskittyä pieniin iloa tuoviin asiohin ja antanut niille hetken tilaa. Se riittää. Päivien mittaan olen punonut pieniä helminauhoja ilosta, jotka kantavat päivä kerrallaan eteenpäin. Olen huomannut, että ilo, toivo ja merkityksellisyys oikeasti voidaan valita hetki kerrallaan. Näin elämän joka hetki, aina kun siihen havahtuu, on mahdollisuus muuttaa suuntaa alakulosta aavistuksen enemmän kohti valoa ja iloa.

Tuoksut, värit, ilon kuiskaukset

Yli satavuotiaana kuolleen sukulaisen pitkän iän salaisuus saattoi myös olla rakkaus jäätelöön ja puutarhanhoitoon, muistotilaisuudessa pohdittiin. Näin minäkin ajattelen. Elämässä kannattaa herkutella silloin tällöin jos voi, ja herättää aistejaan mielekkäillä asioilla. Kannattaa myös vaalia elämää ja etsiä – ehkä luodakin – kauneutta ympärilleen.

Aistit ovat tärkeä väylä meille kaikille olla enemmän läsnä omassa elämässämme. Koska näkö on se aisti jota eniten käytämme, ja joka joutuu eniten kuormitetuksi viriketulvassa, kuvia ja ruutuja katsellessa, on hyvä keskittyä välillä muihin aisteihin. Itse olen etsinyt ennen kaikkea hyviä tuoksuja arjessani. Itselleni uusi, erityisen laadukas ja hyvätuoksuinen tee on ollut tärkeä osa aamujani. Olen sekä tuoksutellut avattua teepakettia että yrittänyt nauttia teen juomisesta erityisen tarkkaavaisesti. Toinen ilon aihe on metsämansikat, joita olen sulattanut pakkasesta ja syönyt jogurttini kanssa. Metsämansikoiden makean villi tuoksu vie minut suoraan niihin lämpimiin, kauniisiin heinäkuun päiviin, kun niitä poimin kesäpaikassamme viime kesänä.

Tuoksujen lisäksi värit ovat olleet tärkeitä hetken pysäyttäjiä. Muistotilaisuudesta mieleeni on jäänyt vitivalkoinen talvimaisema ja juhlasalin ulkopuolella hitaasti laskeutuva sininen hetki. Haikeudesta huolimatta siinä oli jotain iloistakin kauneutensa takia. Siniset hetket ovat muutenkin olleet viime viikkoina mieleenpainuva asia, ja jostain syystä olen katsellut taivaalle juuri siihen aikaan useana päivänä. Vaaleanpunainen tulppaanikimppu ja auringon pilkahdukset ovat taas tuoneet kevään toivoa kotiini viime päivinä.

Päätin jättää tylsähkön, vaikkakin tärkeän, kirjan tauolle ja lukea oikein inspiroivaa kirjaa välillä. Vaihdoin synkät, vaikkakin hyvät, rikosohjelmat toiveikkaisiin seikkailusarjoihin ja kepeisiin draamoihin. Matkalla kauppaan yritän pakkasesta huolimatta kiirehtimisen sijaan hidastaa ja tarkkailla lähipuistossa leikkiviä koiria – näky, joka oikeastaan aina saa minut iloiseksi. Välillä olen kokeillut uuden reitin valitsemista kotimatkalla, ihan vain muuttaakseni rutiineja. Olen myös kirjoitellut haikuja taas tammikuun aikana, vaikka oikeastaan olisi ollut tärkeämpiäkin asioita mihin keskittyä. Olen tehnyt näin, koska jokainen valinta yhdestä asiasta toiseen on tuntunut pieneltä ilon kuiskaukselta. Oli kuiskaus sitten kuinka hento tai turhalta tuntuva tahansa, sitä kannattaa seurata, sen olen oppinut.

Olen yrittänyt ottaa vastaan kehuja tai kiitoksia paremmin, oikein kuunnella niitä, ainakin välillä. Ja olen soitellut ja jutellut enemmän ystävien ja perheen kanssa – se, jos jokin on tärkeää. Myös muilla on huolia, myös muilla on alakuloa, mutta muilla on myös iloa, innostusta, onnistumisia elämässä ja viisaita ajatuksia, joista itse voi iloita ja jotka saavat omia ajatuksia liikkeelle taas. Parasta on, jos keksii jotain toiveikasta, auttavaa tai hienoa, mitä sanoa toiselle, itselle tärkeälle ihmiselle.

Näistä asioista olen punonut itselleni ilon helminauhoja viime aikoina. Ne ovat olleet hetken läsnäoloja tilassa ja itsessä, pysähtymisiä ja sen ihmettelemistä, että elän tätä hienoa, kaunista elämää tässä ihmeellisessä maailmassa. Ilon voi aina löytää, vaikka se olisi pienen pieni. Sitten voi löytää toisen. Ja taas toisen. Vähitellen niistä punoutuu jotain kaunista, kuvio jota seurata kohti valoa, suurempaa iloa ja toivoa.

Muistetaan kaikki pitää ilosta huolta, sekä omastamme että muiden!