Syksyn väreistä, äänistä ja tuoksuista

Tänä syksynä on ollut kiire. Olen aloittanut uudessa työssä ja etsinyt asuntoa. Syksy on liukunut ohitse melkein huomaamatta, enkä ole ehtinyt tarkkailla ja havainnoida vuodenajan muutoksia yhtä paljon kuin yleensä. Päätinkin ottaa aistihavaintoihin loppukiriä nyt kun ruskaa on vielä hetki jäljellä, ja muutaman päivän ajan tunnustella maailmaa erityisen tarkkaavaisesti. Näin ehdin vielä saada mieleeni muistijäljen tämän syksyn väreistä ja valosta, tuoksuista ja äänimaailmasta, joista ammentaa talven vuorottelevassa harmaudessa ja kylmyydessä, valkeudessa ja hiljaisuudessa.

Lokakuinen pihamaisema

Katselen lauantaiaamuna ikkunasta näkyvää tammea, sen viimeisten lehtien keltaisia ja kultaisia värejä tummanharmaata taivasta vasten. Hetkeä myöhemmin menen pihalle istumaan. Takki päällä pärjää hetken aikaa, ja voi katsella kun maailma hitaasti herää päivän valjetessa.

Kun kaikki värikäs, vehreä ja äänekäs on hiipunut pois ympäriltä esiin tulevat sammaleen ja heinän, loppusyksyn ruohon ja kallioiden tuoksut ja värit. Ne olivat aina siellä, maiseman introvertit, mutta näkyvät selvästi nyt, kun muu maailma on vaiennut ja mennyt lepäämään.

Kuuntelen naakkojen lentoharjoituksia ja varisten kraakunaa. Talitiaisetkin ja varpuset erottuvat taas, kun kesän kuhina ja ulkoelämä on hiljentynyt. Kosteassa ilmassa sammaleen värit ja lakastuva ruoho näkyvät ja tuoksuvat voimakkaammin, muistuttavat hiljaa itsestään. Kun kaikki värikäs, vehreä ja äänekäs on hiipunut pois ympäriltä esiin tulevat sammaleen ja heinän, loppusyksyn ruohon ja kallioiden tuoksut ja värit. Ne olivat aina siellä, maiseman introvertit, mutta näkyvät selvästi nyt, kun muu maailma on vaiennut ja mennyt lepäämään.

Harmaan taivaan alla hiljaisena lokakuun aamuna maailma kääriytyy lohduttavan peiton alle odottamaan talvea ja pimeää vuodenaikaa. Vielä hetken ajan puissa on lehtiä ja ruoho on siellä täällä vihreää. Vielä hetken pukeudutaan sadetakkeihin ja lenkkareihin, ennen toppatakkien ja kaulahuivien, pipojen ja hanskojen pitkää ajanjaksoa. Vielä hetken maa ja lakastuvat lehdet, viimeinen vehreä ruohikko ja jostain kantautuva nuotion tuoksu tuntuvat ilmassa. Vielä hetken voi istua ulkona varhaisena aamuna ja kuunnella, katsella, tuoksutella loppusyksyn lempeää, pehmeää aistimaailmaa.

Iltakävely utusateessa

Illalla menen ulos kävelylle. Iltapäivästä asti on satanut kevyttä sumusadetta ja alkuillasta kaupungin ilma tihkuu kosteutta. Utuisessa, pimeässä sateessa mieli kirkastuu, hengitys kulkee helpommin ja kaupungin katuvalaistus maalaa värit hiljaa esiin.

Kävellessä katselen haikean näköisiä lehmuksenlehtiä, jotka ovat litistyneet maata vasten jalankulkijoiden askeleiden alla. Seassa muutama keltainen, punainen ja vihreä lehti pilkistää ja muistuttaa vielä kesästä, siitä miten ne kasvoivat, kaunistuivat ja ihailivat maailmaa ylhäältä kattojen tasolta. Nyt ne ihmettelevät meitä ja kaupunkia kaiken alapuolelta, katsovat ylös taivasta kohti ja menevät pian nukkumaan talviunille, näkevät unta seuraavasta keväästä. Ehkä ne silloin ovat muuttuneet mullaksi ja niiden keskeltä kasvaa esiin serkkupuu tai kaukaisempi sukulainen, uuden elämän alku.

Jatkan matkaa. Lämpöisenä hehkuvan ikkunan takana pieni koira istuu ja tarkkailee valppaasti katumaisemaa, haukahtelee silloin tällöin liikenteelle ja ohikulkijoille, odottaa ihmisiään tulevaksi kotiin.

Jatkan matkaa. Lämpöisenä hehkuvan ikkunan takana pieni koira istuu ja tarkkailee valppaasti katumaisemaa, haukahtelee silloin tällöin liikenteelle ja ohikulkijoille, odottaa ihmisiään tulevaksi kotiin. Pysähdyn katsomaan sitä ja se katsoo hetken aikaa takaisin, siirtää sitten huomionsa taas kauempana kadulla ohi liikkuviin autoihin ja busseihin, nostaa kuonon ilmaan haukahtaakseen, jatkaa taas tarkkailuaan. Minäkin kävelen eteenpäin, kierrän kadunkulman, loppusuora häämöttää.

Kun ei tuule kevyessä sateessa on mukava kävellä. Maailma rauhoittuu ja hidastuu, vastaantulijoita katsellaan hupun ja sateenvarjon alta. Kosteat, lakastuvat lehdet tuoksuvat ja niiden alla maa, multa, sammal. Lempeän, tuoksuvan tunnelman jälkeen on hyvä mennä nukkumaan.

Havaintoja syysauringossa

Maanantaiaamuna kylmä tuuli tuntuu kasvoilla. Kostea maa saa erilaisen tuoksun, talvi lähenee, vaikka on vielä kaukana. Puiston kulmalla vastaan kipittää tuttu ikkunakoira. Se vilkaisee minua kun tulee kohdalleni, kääntää sitten katseensa kohti pensasaitaa ja jatkaa tomerasti matkaansa.

Paluumatkalla iltapäivällä matala aurinko paistaa puiston puiden harvojen suurten keltaisten ja punaisten lehtien läpi, niin että ne syttyvät loistamaan, kuin viimeiset muistuttajat kesästä ja lämpöisistä ajoista.

Raitiovaunun ikkunasta näkyy merenlahteen heijastuva puunauha. Harvenevat lehdet saavat rungot nousemaan esiin ruskan seassa. Ne peilaantuvat pitkinä, himmeinä ja tummina nauhoina tyynessä vedenpinnassa lämpöisen värimaailman ympäriöiminä. Näky on kaunis ja haikea.

Paluumatkalla iltapäivällä matala aurinko paistaa puiston puiden harvojen suurten keltaisten ja punaisten lehtien läpi, niin että ne syttyvät loistamaan, kuin viimeiset muistuttajat kesästä ja lämpöisistä ajoista. Maatuvat, kosteat lehdet tuoksuvat raskaasti ilmassa. Nyt on syksy, kunnolla, ja pian vain harmaa. Sekin on hyvä, eikö vain, oma aikansa talvimaailmassa? Sammalten, kivien, puunrunkojen ja lakastuneen heinän aika ennen lumen tuloa. Annetaan niidenkin näkyä, nähdään nekin kauniina. Ainakin minä aion!