Kevyttä ja syvällistä totuuden etsintää

Luin vastikään kaksi hyvin erilaista kierrätyshyllykirjaa, jotka kuitenkin käsittelivät kumpikin mielenkiintoisella tavalla samanlaisia teemoja ja kysymyksiä. 90-luvulla ilmestyneet Andreï Makinen Ranskalainen testamentti ja Shirley MacLainen The Camino kysyvät kumpikin mikä meidän elämäntarinoissamme on lopulta totta, mikä saa ihmiset kirjoittamaan kirjoja, mikä on tärkeää, mikä on oman elämän suunta, mihin kuulumme sekä mitä päätämme tehdä elämällämme eri käännekohdissa, ja niiden jälkeen.

Andreï Makine: Ranskalainen testamentti

Neuvostoliiton aikaisella arolla poika, tämän sisko ja heidän Ranskassa syntynyt isoäitinsä matkustavat isoäidin kertomuksissa toiseen aikaan ja paikkaan: tämän nuoruusvuosien Ranskaan ja Pariisiin, joka herää henkiin vanhasta matkalaukusta esiin otettu lehtileike ja ääneen lausuttu ja laulettu ranskalainen runo ja laulu kerrallaan.

Poika ja sisko viettävät kesiään isoäitinsä luona, oppivat ranskan kielen ja unelmoimaan toisesta maailmasta omansa ulkopuolella. Jossain vaiheessa vain poika enää matkustaa kesänviettoon, ja taas kotiin palattuaan etsii käsiinsä kaiken Ranskaan liittyvän, mitä vain saa koulunsa ja kaupungin kirjastoista käsiinsä, haluten osittain näyttää muille mitä kaikkea osaa ja samalla peitellen Ranskan innostustaan, sillä se ei laisinkaan sovi neuvostoliittolaiseen kouluarkeen ja myöhemmin murrosikäisessä poikajoukossa pärjäämiseen.

Teoksen taianomainen kerronta vie lukijan heti ensi sivuilta alkaen mukanaan tarinaan, joka leijuu kuin päähenkilön kuvittelema tarunomainen lentävä matto arolta Ranskaan ja taas takaisin, edestakaisin todellisuudesta ja ajasta toiseen.

Myöhemmin poika päätyy ulkomaille, ja lopulta lapsuutensa unelmamaahan Ranskaan, jossa todellisuus näyttää uuden ajan kasvonsa, ja nyt mieheksi kasvanut unelmoiva poika yrittää lopulta löytää omaa tietään ja jalansijaa uuden kotimaansa kirjallisella kentällä. Tässä yhdenlainen tiivistelmä Andreï Makinen omaan elämäänsä perustuvassa tarinasta. Teoksen taianomainen kerronta vie lukijan heti ensi sivuilta alkaen mukanaan tarinaan, joka leijuu kuin päähenkilön kuvittelema tarunomainen lentävä matto arolta Ranskaan ja taas takaisin, edestakaisin todellisuudesta ja ajasta toiseen. Alussa häikäistyn, lopussa en voi laskea kirjaa käsistä ennen kuin saan sen luettua loppuun, vaikka siihen meneekin puoli päivää eräänä kauniina huhtikuisena sunnuntaina.

Shirley MacLaine: The Camino

Tunnettu Hollywood-näyttelijä Shirley MacLaine saa hieman yli kuusikymmentävuotiaana kaksi nimetöntä kirjettä, jotka kehottavat häntä matkustamaan Eurooppaan Santiago de Compostelan pyhiinvaellukselle. Määrätietoisena ja samalla median vaanimista karttaen hän vaeltaa matkan kolmessakymmenessä päivässä, syöden enimmäkseen pähkinöitä ja kuivattuja luumuja sekä majatalojen kevyttä ruokaa, ja selviytyen pääosin kylien lähteistä saatavalla vedellä. Tai tällaisen mielikuvan hänen matkakertomuksestaan ainakin saa.

Kevyt ravinto, nopea tempo ja valmiiksi syvän hengellinen, New ageen perehtynyt asenne ja kokemusmaailma, tuo MacLainelle vahvoja ja elämänmullistavia näkyjä ja hengellisiä kokemuksia matkansa aikana, samalla kun hän pohtii ihmisyyttä, ihmisenä olemista, menneitä elämiä, uskontoja, maailman poliittista tilannetta, menestystä, ystävyyttä, romanttisia suhteita ja kaikkea muuta maan ja taivaan välillä.

Lukiessa on mielenkiintoista päästä syvälle toisen mielen syvyyksiin ja ajatuksenliikkeisiin, siihen miten kirjoittaja ajatuksissaan hyppelehtii hengellisyyspohdinnoista romanttisiin taipumuksiin ja sitten historiaan, ulkonäköpaineista uskontojen voimaannuttavaan ja tuhoavaan voimaan sekä maailmanpolitiikan pohdintoihin yhdeltä sivulta toiselle. Minusta kirjailija on rohkea kertoessaan luonnosmaisia ajatuksistaan maailmasta, ja sitten hyvinkin henkilökohtaisista, syvällisistä hengellisistä kokemuksista ja näyistä, etenkin kun epäilee niitä monessa kohtaa itsekin.

Pyhiinvaelluksella olevat jättävät vierasmajojen vieraskirjoihin toisilleen viestejä, ja jos on antanut osan matkatavaroistaan välillä jonkun tuntemattoman ihmisen kyydittäväksi, on vain toivottava että saa ne takaisin taas myöhemmin.

On myös virkistävää lukea matkakertomusta, joka sijoittuu aivan 90-luvun loppuun, eli melko lähelle omaa aikaamme, mutta juuri siihen ajankohtaan maailman ajassa, jolloin ei vielä ollut kännyköitä käytössä. Yhtäkään kännykkää ei mainita koko matkan aikana, ja muutamat tärkeät puhelut tehdään puhelinkopeista matkan varrelta. Pyhiinvaelluksella olevat jättävät vierasmajojen vieraskirjoihin toisilleen viestejä, ja jos on antanut osan matkatavaroistaan välillä jonkun tuntemattoman ihmisen kyydittäväksi, on vain toivottava että saa ne takaisin taas myöhemmin. Voiko sellaista tapaa matkustaa enää kuvitella ollenkaan?

Molemmissa tarinoissa on syvällistä pohdintaa elämästä ja samalla hyvinkin kevyttä ajatuksenjuoksua aivan arkisista kohtaamisista, joukkoon kuulumisesta ja oman tiensä seuraamisesta. Toisessa kieli on new agea, toisessa proustmaista korkeakirjallista tarinankerrontaa. Kumpi niistä on syvällistä, kumpi kevyttä? Ehkä molemmissa on olemassa kumpaakin, riippuen katsontatavasta!