Novelli: Tontut

Tämä on ensimmäinen osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!

Tonttu seisoo ikkunalaudalla ja odottaa päivää valkenevaksi. Lakki on punainen, hymy virneessä, jalassa keltaiset kengät ja vihreä reppu selässä. Ties minne se on matkalla.

Esko katsoo Virpin lähettämää viestiä. Ties minne se on matkalla. Sanat kaikuvat Eskon mielessä, saavat hymyn etsiytymään vasempaan suupieleen. Parta vetäytyy hymyn mukana, karvat kahisevat toisiaan vasten. Esko tuntee kuivan ihon parran alla. Se olisi pitänyt öljytä aamulla.

Ehkä huvipuistoon? Esko näppäilee ja lähettää viestin nopeasti. Puhelimen hän laskee koneen näytön alle ja jatkaa dokumentin tuijottamista, niin kuin on tehnyt koko aamun. Tänään numerot eivät halua asettua aloilleen. Silmissä kirvelee, olo on harmaan tuhkainen.

Äh, Esko ajattelee, räpäyttää silmiä muutaman kerran oikein tiukasti ja hieroo sitten kädellä leukapartaansa muutaman kerran painavilla vedoilla. Äh.

Toisella yrittämällä ruutu alkaa näyttää selkeämmältä. Häikäisevä valopinta kiinnittää vähemmän huomiota ja numerot pysyvät paikoillaan väreilyn alla. No niin, Esko ajattele. Nyt töihin, mies.

Tauolla hän katsoo kännykkää taas. Virpi on lähettänyt toisen viestin. Mokoma etätyöskentelijä, tekeekö lainkaan töitä… Esko ajattelee ja hymyilee lempeästi mielessään. Tietysti Virpi tekee. Virpi on aina tehnyt työnsä hyvin, ja tekee paremmin kotona kuin muuten. Ja silti on aikaa lähetellä tonttukuvia. Höh, Esko ajattelee. Olisipa minulla.

Höh.

Tontut ovat Eskon lapsuudenkodista. Pitkään hän piti niitä visusti laatikossa piilossa muutettuaan yhteen Virpin kanssa, mutta jotakin kevätsiivousta tehdessään Virpi oli löytänyt laatikon varastokaapin perältä ja kysynyt, mitä otuksia nämä ovat.

Tontut ovat Eskon lapsuudenkodista. Pitkään hän piti niitä visusti laatikossa piilossa muutettuaan yhteen Virpin kanssa, mutta jotakin kevätsiivousta tehdessään Virpi oli löytänyt laatikon varastokaapin perältä ja kysynyt, mitä otuksia nämä ovat. Esko oli punastunut – oli oikein tuntenut, miten burgundi nousi kaulasta ja värjäsi koko pärstän ilkkuvaksi punaiseksi – ja mutissut, että äh, leluja vain. Ja oli sitten lisännyt: lapsuudenkodista. Ja vielä hetkeä myöhemmin: En viitsinyt heittää pois, kun olivat joskus kivojakin.

Ai, Virpi oli sanonut ja selaillut tonttuja laatikossa. Ai. (Se oli Virpin Höh ja Äh. Hän sanoi kaikkeen Ai, tai sitten, joskus harvemmin, Hm).

Sitten oli käynyt ilmi, että Virpilläkin oli tonttuja. Oli kokonainen kokoelma. Ja oli muita pienoisolentoja. Ja jotenkin siinä oli käynyt niin, että niitä oli päätynyt ympäri asuntoa joka paikkaan. Istumaan, seisomaan, nukkumaan, kurkkimaan, yksi kerrallaan. Virpi alkoi sisustaa tontuilla ja niillä muilla pienillä muovileluilla, joita hänellä oli, peikoilla ja kilpikonnilla, muutamalla krokotiilillakin. Ja sitten niitä alkoi tulla lisää, Virpin kirppiskierroksilta siskontytön kanssa ja mistälie matkoilta. Kun meillä ei ole lapsia, Virpi selitti asiaa ystäville. Eikä koiraa, Esko murahteli. Rekun jälkeen ei oltu raaskittu ottaa toista. Ehkä ensi vuonna, sanottiin aina Rekun muistopäivänä, mutta ei sitä vielä oltu saatu aikaiseksi.

Sen sijaan oli tontut. Ja jossakin vaiheessa he alkoivat hassutella ja laittaa tonttuja uusin paikkoihin ympäri asuntoa. Virpi oli laittanut yhden Eskon muropaketin sisälle. Sen, jolla oli lautanen ja puukauha kädessään. Arvaa, oliko Eskota tullut nauruhörähdys siinä aamutokkurassa. Niin kova hörähdys, että meni väärään kurkkuun, ja sitten nauru ja yskähtelyt jatkuivat vuorotellen, niin että toisella puolella asuntoa Virpi luuli Eskon saaneen jonkinlaisen kohtauksen.

Toisella kerralla Esko oli vienyt yhden tontuista kylpyhuoneeseen. Sen, millä oli suihkulakki päässä ja kupliva pesusaippua kädessä, suu laulumutrussa. Oli laittanut sen muina miehinä sisälle peilikaappiin niin, että Virpi sen avatessaan aamutokkurassa toden teolla yllättyi ja alkoi nauraa hekottaa ja aivastaa vuorotellen hänkin, niin että Eskoakin nauratti. Ja niin se jatkui.

Jossain vaiheessa alettiin ottaa kuvia. Tontut seikkailivat ties missä päin asuntoa ja vuorotellen Virpi ja Esko keksivät hauskoja selostuksia niiden puuhista, kuin luontodokumenteissa konsanaan. Joskus he keksivät niille repliikkejä ja kokonaisia perhedraamoja riitoineen, häineen ja eroineen, flirtteineen ja juhlapyhineen. Tonttujen seikkailut olivat tulleet heidän tavakseen viestiä toisilleen. Harvoin oli edes toisenlaisia viestejä, kuin sellaisia missä oli tonttu tai peikko tai krokotiili jollain lailla mukana.

Vasta sitten hän tajuaa, Virpi on ottanut tontun mukaan kävelylle. Ei voi olla totta, Esko ajattelee.

Esko seisoo ja odottaa kahvinkeittimen tippumista kun avaa Virpin viestin. Ensin Esko ei huomaa, mikä on erilaista kuin yleensä. Kuvassa on aikaisemman viestin tonttu. Hänen lempitonttunsa itse asiassa, Roope nimeltään, jota Virpi joskus kutsuu Ropsuksi. Esko hymähtää lempinimeä ajatellessaan. Sitten hän katsoo kuvaa tarkemmin. Roope-tonttu seisoo jonkin kaarnan tapaisen päällä, takana on sinistä… Vasta sitten hän tajuaa, Virpi on ottanut tontun mukaan kävelylle. Ei voi olla totta, Esko ajattelee.

Siihen asti tonttuleikki on pysynyt visusti sisätiloissa. Ja aina se on ollut hauskaa. Yhtäkkiä Esko ei ole niin varma. Roope-tonttu jonkin oksan päällä, ehkä männyn, taivasalla. Esko ei tiedä, mitä siitä ajattelisi. Hän lukee Virpin viestin kuvan alla: Kaipasin raitista ilmaa, tekisi hyvää sinullekin?

Loppupäivä menee palaverisumassa ja kaavioita pakerrellessa, Esko ei ehdi katsoa kännykkää enempää. Vasta hississä matkalla autohalliin hän kaivaa sen esiin ja katsoo kunnolla. Tonttu todella on ulkosalla. Virpi ei ole laittanut jatkoviestiä edellisen jälkeen. Esko avaa sinisen autonsa oven ja istahtaa raskaasti ratin taakse.

Kotiin tullessa on vielä valoisaa. Taivaalla lohduttaa jo haikea, haalea sini, mutta maassa on taas lumikerros. Kevät ei meinaa tulla ollenkaan tänä vuonna, ollaan jo pitkällä huhtikuussa. Linnut sentään laulavat puissa. Mustarastaat ja muut, pienemmät. Läheisen puutaloalueen pihoille on kerätty toiveikkaasti puutarhatyökaluja, muutama krookus pistää esiin lumesta. Esko lampsii viime metrit parkkipaikalta funkkiskerrostalon ovelle ja juuri silloin vastaan tulee kostean maan tuoksu.

Sisällä on hiljaista. Virpi on harrastuksissa, olisiko sekatekniikkakurssilla tai jazzlaulamassa. Esko ottaa kengät pois, laittaa ne siististi kenkähyllyyn, ripustaa takin naulakkoon. Peilikuvan hän ohittaa, ja menee suoraan keittiöön. Jääkaapissa on viiliä ja jogurttia. Esko ottaa viilin, vaikka tekisi mieli rahkaa, sitä missä on mustikkaa ja vadelmaa. Viili kourassa hän astelee olohuoneeseen, istahtaa sohvaan ja laittaa telkkarin päälle.

On ilta, kun Esko havahtuu siihen, että Virpi on tullut kotiin. Olohuoneessa on jo pimeää. Taisin nukahtaa, hän ajattelee, ja sanoo samalla ääneen, varmuuden vuoksi.

Niin taisit, Virpi sanoo eteisen suunnalta. Laitanko ruokaa?

Vasta illallisen äärellä Esko tulee ajatelleeksi Roopea taas. Virpi syö homejuusto-punajuuririsottoa muina naisina, eikä mainitse tonttuviestiä sanallakaan.

Niin, Esko sanoo ja kröhäisee päälle. Kurkussa tuntuu jokin karhea.

Niin, Esko jatkaa. Roope.

Ropsusta puhut? Virpi kysyy.

Siitä, Esko sanoo.

Virpi jatkaa rauhassa syömistään. Esko pyörittelee haarukkaa risottokulhossaan. Kilahdukset kuuluvat selvästi hiljaisessa keittiössä.

Otit sen sitten kävelylle? hän yrittää uudestaan hetken päästä.

Otin, Virpi vahvistaa. Taisi kaivata tuulettamista meidän pikku Ropsukainen.

Aha, Esko sanoo. Ja kiipesi puuhun vai?

Niin teki, Virpi sanoo ja hymyilee.

Jaha, Esko jatkaa. Missä päin kävitte?

Siellä sun täällä, kirjastossa ja mäntykalliolla, Virpi vastaa ja haarukoi suuhunsa loput risotot lautaseltaan.

Esko ei jatka kysymysten kanssa, Virpi ei ole sillä tuulella. Pitää vain odottaa.

Mutta sängyssä juuri ennen nukkumaan menoa Esko kysyy Virpiltä: Entä Roope?

Mitä Ropsusta? Virpi kysyy iltaväsyneellä äänellä.

Missä Roope on? Esko kysyy, ja kuulee oman äänensä pienuuden. Sinne se jäi, Virpi vastaa ja huokaa, oikoo asentoa peiton alla paremmaksi. Mäntyyn? Esko varmistaa. Sinne, Virpi mutisee puolinukuksissa jo.

Missä Roope on? Esko kysyy, ja kuulee oman äänensä pienuuden.

Sinne se jäi, Virpi vastaa ja huokaa, oikoo asentoa peiton alla paremmaksi.

Mäntyyn? Esko varmistaa.

Sinne, Virpi mutisee puolinukuksissa jo.

*

Tulee kesä ja tulee syksy. Esko palaa töihin pitkän kesäloman jälkeen. Oli ylityötunteja ja pitämättömiä lomapäiviä, ja kerrankin hyvä syy jäädä pois oikein kunnolla. Oli suorastaan vaikeaa palata, mutta koneen ääressä istuessa Esko ajattelee: ihan hyvä paikka tämäkin on. Sitten hän uppoutuu kaavioihin ja taulukoihin aivan uudella energialla.

Lounasaikaan kännykkä tärisee taskussa. Ruokalan jonossa hän ottaa puhelimen esiin ja katsoo näyttöä. Viesti Virpiltä. Jono liikahtaa, ja Eskon on laitettava kännykkä tarjottimelle odottamaan. Vasta pöydässä hän saa viestin avattua. Hymy etsiytyy naamalle saman tien.

Mikä Eskoa hymyilyttää? kollega toisesta pöydästä kysyy.

Tahdotko nähdä? Esko kysyy ylpeänä.

Näytä, kollega sanoo.

Esko ojentaa kännykkää viereistä pöytää kohti. Myös kollegaa alkaa hymyilyttää.

Uusi perheenjäsen? kollega kysyy.

Juuri näin, Esko sanoo ja räpäyttää silmiä itsevarmasti.

Sitten hän kääntää katseen takaisin kännykkään. Virpin ja Rekku kakkosen selfien alle hän laittaa sydämen ja lähettää viestin. Sitten hän jatkaa syömistä.