Häpeästä ja ketsupista
Kesällä minulla oli häpeävaihe meneillään. Jossain vaiheessa heinäkuuta huomasin, että melkein kaikki, mitä tein ja ajattelin, sai jälkimausteekseen häpeän tunteen. Tätä jatkui viikkoja. Ei joka päivä, mutta usein. Häpeä toistui aaltoina, usea tunti tai päivä kerrallaan, sitten se hellitti taas vähäksi aikaa.
Maalasin kuvaa, ja kun katsoin sitä, ajattelin että mitä järkeä tehdä tällaista kun en ole edes hyvä. Kun puhuin ystävän kanssa puhelimessa, kaduin heti sanojani ja ajattelin, että kaikki suustani tuleva on jollain tavalla väärin. Kun sain allergisia oireita ruoasta, mitä olin voinut syödä ennen, ajattelin että minussa on jotain vikaa, ja että kaikki pitävät minua hankalana kun joudun kertomaan, että en voi syödä tätäkään kun minut seuraavan kerran kutsutaan kylään.
Häpeä tarttui liikkeisiin, sanoihin, ajatuksiin. Yhä enemmän se oli vallitseva tunne, joka ei välttämättä liittynyt enää mihinkään erityiseen, se vain oli läsnä kaikessa. Se oli lamauttavaa ja yksitoikkoista. Sitä jatkui ja se kiihtyi, vaikka tiedostin häpeän olevan turhaa ja yritin välttää sitä. Häpeä valtasi alaa aivan kaikesta olemisessani melkein naurettavuuteen asti, kunnes huomasin jopa kyllästyväni siihen. Sitten se laantui pariksi päiväksi, vain alkaakseen uudestaan taas.
Kesän pelastaja: ketsuppipullo
Häpeä päästi irti vasta, kun ostimme maalle ketsuppipullon. Yhtenä päivänä suunnittelimme ruoaksi kalapihvejä ja uunissa tehtyjä ranskalaisia, ja kaupassa keksimme ostaa majoneesin lisäksi ketsuppia perunoiden kaveriksi. En ollut syönyt ketsuppia pariin vuoteen, ja syödessä muistin taas miten hyvää se on. Seuraavana päivänä maustoin lounaalla ylijääneet pihvit ja ranskalaiset uudestaan ketsupilla ja pari tuntia myöhemmin lisäsin sitä myös välipalavoileipäni päälle.
Vähitellen aloin ujuttaa ketsuppia vähän kaikenlaisten ruokien mausteeksi aina välipalaa tehdessäni tai koostaessani jämäruoista itselleni lounasta letkeinä lomapäivinä, vähän kuin luovana projektina. Halusin nähdä – ja maistaa – minkä kaiken kanssa se sopii yhteen. Yhdessä vaiheessa ketsuppia alkoi mennä kaikenlaisen ruoan päälle ja siitä tuli melkein pakkomielle. Sitten kyllästyin. Ja muutamaa päivää myöhemmin keksin laittaa sitä taas jonkin ruoan päälle.
Vuoroin naureskelin ja katselin niittymaisemaa, vuoroin rauhoituin ja mietin elämän eriskummallisuutta ylipäätään. Sitten ajatukset pomppasivat ketsuppi-häpeäajatukseen, ja aloin nauraa taas.
Sitten, yksi päivä juusto- ja suolakurkkuvoileipää syödessäni tajusin, että häpeähän on aivan kuin ketsuppi, jolla olin juuri maustanut voileipäni! Ketsuppi oli alkanut maustaa vähän kaikenlaista syömistäni lounaista välipaloihin, aivan kuten häpeä oli alkanut liittää itseään mukaan kaikkeen tekemiseen ja olemiseeni. Aloin nauraa. Ja nauraa lisää. Ja vielä vähän lisää.
Nauroin niin, etten voinut jatkaa syömistä, joten hetken päästä menin pihalle istumaan. Vuoroin naureskelin ja katselin niittymaisemaa, vuoroin rauhoituin ja mietin elämän eriskummallisuutta ylipäätään. Sitten ajatukset pomppasivat ketsuppi-häpeäajatukseen, ja aloin nauraa taas. Istuin pihalla hyvän tovin naureskellen, tarkkaillen kesäistä elämää, ja kaikki näytti vähän valoisammalta, vaikka aavistelin häpeän tunteen vielä viipyilevän jossain taka-alalla, samoin kuin aavistin vielä ketsupin maun suussani.

Lopulta palasin takaisin sisälle ja pöydän ääreen, söin leivän loppuun, ja annoin senhetkisen häpeäaallon olla juuri siinä, missä se oli. En odottanut tuon havahtumisen muuttavan mitään, en ketsuppihurahtamistani, en häpeämaustamistani. Vähitellen kuitenkin kävi niin, että kumpikin alkoivat hiipua pois olemisestani ja ruokavaliostani kuin itsestään ja ovat palanneet enää vain silloin tällöin.
Tunteet ja mausteet
Vertauskuva saattaa vaikuttaa naiivilta ja yksinkertaiselta, mutta ilman tuota häpeä- ja ketsuppiepisodia en kirjoittaisi tätä blogia nyt. Idea blogin aloittamiseen tuli tuona aikana, niinä välipäivinä kun häpeän lamaannus taas oli hetkeksi hellittänyt ja luovuus sai olla valloillaan niin kuin halusi ennen seuraavaa häpeäaaltoa. Niinä hetkinä olin kovin onnellinen, kun vain maalasin ja luin, pohdin elämää ja kirjoittelin ajatuksia päiväkirjaani niin kuin yleensä aina teen, ilman huomiota vaativien tunteiden lisämausteita.
Juuri sellaisena kauniina kesäpäivänä keksin idean tähän blogiin. Ajattelin, että olisipa hauska kirjoittaa omista ajatuksistani ja luovuusideoistani niin että muut pääsevät niistä lukemaan. Aloin keksiä artikkeli-ideoita, aloin pohtia mikä olisi hyvä nimi blogille, aloin miettiä, miten kuvittaisin kirjoituksiani… Olin iloinen, vapautunut ja innoissani. Sitten häpeä tietenkin tuli takaisin, ja ajattelin, että ketä kiinnostaa lukea mitään sellaista, enkä kuitenkaan onnistu ja mitä jos sitä, mitä jos tätä…
Tunteet ovat kuin mausteita. Niitä voi vaihdella, mutta niihin voi myös jäädä jumiin.
Tunteet ovat kuin mausteita. Niitä voi vaihdella, mutta niihin voi myös jäädä jumiin. Ja joskus on hyvä muistuttaa itseään siitä, miltä ruoka ja elämä maistuvat, kun syö ja elää yksinkertaisesti ja ihan vain sellaisenaan.
Jäätelö jäätelönä
Häpeän paras vastalääke taitaa olla rohkeasti tekeminen ja eläminen. Kun vain tekee eikä liikaa emmi, silloin ei ehdi jäädä jumiin liikaan vatvomiseen ja huolehtimiseen. Olen yhtä hyvä ylianalysoimaan, häpeämään ja huolestumaan kuin olen nauttimaan luovuudesta, maalaamisesta ja kirjoittamisesta, elämän tarkkailusta. Tärkeää on löytää tasapaino.
Ketsupilla on paikkansa – maustoin sillä taas eilen kalapuikkoja, joita söin illalliseksi – mutta jos sillä maustaisi joka ruoan, elämä alkaisi olla melko kapeaa ja yksitoikkoista. Myös ruokavaihtoehdot alkavat rajaantua, koska tietynlaiset ruoat sopivat ketsupin kanssa paremmin kuin toiset.
Mutta hetkeä ennen tämänkin kirjoittamista häpeä tuli vähäksi aikaa vierailulle. Sanoin sille: istutaan tässä yhdessä, sinäkin saat olla siinä, olemmehan jo vanhoja tuttuja.
Häpeäkään ei sovi maustamaan ihan kaikkea. En ole hävennyt yhdenkään blogiarikkelin kirjoittamista tänne, esimerkiksi. En edes tätä. Mutta hetkeä ennen tämänkin kirjoittamista häpeä tuli vähäksi aikaa vierailulle. Sanoin sille: istutaan tässä yhdessä, sinäkin saat olla siinä, olemmehan jo vanhoja tuttuja. Ja niin istuimme ja katselimme elämää yhdessä, häpesimme etukäteen sitä, miten tyhmä tästäkin kirjoituksesta voikaan tulla.
Sitten annoin häpeän olla, ja siirryin tänne kirjoittamaan tätä hieman hapuilevaa artikkelia, jossa yritän tavoittaa näitä ajatuksiani ja jäsentää tätä erikoista vertauskuvaani. Teen sen ilman häpeää kaverina, aivan kuten kalapuikkoillallisen jälkeen siirryin syömään vaniljajäätelöä persimonin kanssa ilman ketsuppia, koska jäätelö nyt vain maistuu paremmalta ihan vain sokerisena ja vaniljaisena omana itsenään. Ainakin minusta!
Fin – och fint slut!
Roligt att höra!