Novelli: Omenapuun alla

Tämä on kahdeksas osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!

Poraava ääni kuuluu korkealta latvustosta. Trrrrt-t. Hiljaista. Hetken päästä taas: Trrrrt-t. Ympärillä tuoksuvat mädäntyvät omenat, maatuvat, loppusyksyn lehdet ja raikas, kylmä lokakuun ilma. Ensimmäinen viileä tekee tuloaan, aavistus talvesta.

Kivi tuntuu viileältä Nooran alla. Tupakka on jo kolmas, sen jälkeen ei voi enää, ja pitäisi mennä sisälle. Taas yksi pitkä ilta. Vasta ennen nukkumaanmenoa voisi tulla vielä viimeiselle tupakalle. Maan tuoksu tuntuu voimakkaammin ympärillä nyt, kun hän on ehtinut istua tutulla paikallaan jo pitkän tovin. Yläpuolella vanha omenapuun kaarna ja sitä peittävä sammalkuvio hohtavat pimenevässä illassa.

Tämä on toiseksi paras tupakkapaikka. Lempikohta on keskellä kalliota kasvavan männyn alla. Siellä on matala, kulmikas kivi, joka toimii tuolina paremmin kuin luulisi. Sen päällä hän istuu aina kun voi, ja nojaa puuhun. Kun kalliolla ei ole muita.

Nyt siellä seisoo se yksinäinen nainen. Noora ei ole nähnyt häntä ennen tätä syksyä, mutta syyskuusta asti viikko viikon jälkeen nainen on ilmestynyt puun alle yhä useammin, ja Noora on joutunut perääntymään omenapuun alle. Joka kerta nainen seisoo männyn vieressä ja nojaa sen kaarnaan. Nainen vaikuttaa väsyneeltä, etenkin puun luokse kävellessään. Sieltä pois lähtiessään askeleet taas näyttävät kevenevän. Nooran askeleet ovat aina samat, mutta hän ymmärtää naista. Yksinäisessä männyssä on jotain erityistä, sen luona on hyvä olla.

Viimeinen sauhu, sitten Noora tumppaa tupakan kosteaan, lakastuvaan ruohoon kiven vieressä. Hän jättää tumpin paikalleen. Ketä kiinnostaa siistit pihat, luonto. Jättäväthän eläimetkin kakkojaan kaikkialle. Hän nousee ylös, pyyhkii housut, suoristaa takin. Vielä yksi vilkaisu männyn suuntaan, mutta nainen on yhä siellä. Noora kääntyy ja alkaa raahautua takaisin kotitaloa kohti. Matkalla hän liiskaisee kolme omenaa. Pläts, pläts, pläts. Siitäs saitte.

*

Lumi leviää valkoisena peittona kaikkialle kaupunginosaan. Noora seisoo ikkunassa ja katsoo ulos vielä pimeään aamuun. Suuria hiutaleita satelee hiljaa, hiljaa alaspäin, tehden maiseman vielä raskaammaksi. Uninen olo ei jätä, vaikka Noora heräsi jo tunti sitten. Aamutee ikkunalaudalla on ehtinyt viiletä. Noora laskee minuutteja. Tekisi mieli tupakkaa, keli vain ei kutsu ulos. Mutta ikkunastakaan ei voi polttaa. Isä saisi kuitenkin tietää, vaikka on yövuorossa, ja Noora saisi kuulla kunniansa. Mutta hän ehtisi ulos vielä ennen isän kotiinpaluuta. Jos vain jaksaisi…

Noora kömpii takaisin sänkyyn, vetää paksun peiton ylleen. Lakanoita hän ei ole vaihtanyt viiteen viikkoon, ja ne tuoksuvat tutuille, eivät vielä pahalle. Hän sulkee silmät. Kymmenen minuutin kuluttua lämpö on kertynyt luihin ja ytimiin, ja hän on valmis.

Kinos on raskas, jalat ovat kuin lyijyä. Hän kiertää tutun reitin pihan puskien, korkeiden mäntyjen ja pienempien puiden ohitse. Maailma on hiljaistakin hiljaisempi. Lumen peittämät hortensiakukinnot näyttävät surullisilta painavan taakkansa alla. Juuri tuolta, Noora ajattelee, kaikki tuntuu tänään.

Hän kiertää omenapuun ja tutun kiven sen alla. Tupakkapaikka on enää huomaamaton lumikasa pitkään jatkuneen lumitalven myötä. Kestäisi pitkälle kevääseen, ennen kuin se tulisi näkyviin, olisi kivi maastossa taas. Noora jatkaa matkaa lumisateen läpi, kunnes tulee mäntykallion reunalle. Iso kenttä avautuu hänen edessään, matala kupoli, jonka keskellä kasvaa vanha, komea mänty. Noora hengittää syvään, tuntee huurun kaulaliinalla, kylmän lahkeissa. Lumihiutaleita iskeytyy pehmeästi kasvoille. Hän odottaa hetken, että hengitys tasaantuu, jatkaa sitten matkaa.

Männyn luona hän pysähtyy ja nojaa runkoon, sulkee silmät. Puun matalat oksat suojaavat enimmältä lumisateelta. On liian kylmä istua kivelle kinokseen, joten hän odottaa hengästymisen loppumista seisten. Kasvoilla tuntuu viileä. Sitten: hiljaisuus. Noora sytyttää tupakan, vetää ensimmäisen sauhun, sulkee silmät uudestaan.

Kun hän avaa ne taas, kallion reunamalla näkyy liikettä. Hän vetää sauhun, sitten toisen, tuijottaa puolihämärään, lumiverhon läpi. Nainen tarpoo lumessa, suunta on selvä. Hänkin on tulossa kalliolle. Noora jatkaa polttamista, katsoo tuimana hitaasti hangessa liikkuvaa hahmoa kohti. Aika hidastuu, kuin jossain elokuvassa, Noora ehtii ajatella. Sitten hahmo tulee mäen reunalle, seisahtuu ja katsoo ylös. Noora tuntee, että nainen katsoo häntä, näkee hänet siinä puun alla. Hetken nainen epäröi, odottaa. Sitten hän kääntyy, palaa takaisin tulosuuntaan. Ähä, ähä, Noora ajattelee. Minä olin ensin. Hän seuraa naisen hidasta laskeutumista mäkeä alas ja sytyttää toisen tupakan.

*

Omenapuun alla taas. Kalliolla hyppii se ärsyttävä jumppamies. Tikka porailee taas tuttuun tapaansa mäntyjen latvustoissa. Trrrr-t, trrrr-t. Noora polttaa tupakkaa, päivän ensimmäistä. Ympärillä kevät tekee hidasta tuloaan. Vielä ei näy vihreää, mutta ensimmäiset pörrääjät ovat heränneet eloon, surisevat auringossa matalassa viime vuoden ruohikossa. Noora polttaa, odottaa, uppoaa hiljaa ajatukseen.

Tuo on epäterveellistä, pojan ääni kuuluu yhtäkkiä hänen vierestään.

Noora ei hätkähdä, vaikka ehtii yllättyä. Hän vetää sauhun, katsoo eteensä. Menisi pois, hän ajattelee.

Niin on, tupakka ei tee hyvää, toisen pojan ääni kuuluu ensimmäisen vierestä.

Noora kääntyy katsomaan. Kaksi pientä poikaa seisoo ja katsoo häntä. Kumpikin kantaa leikkiautoa käsissään.

Eikä ole, Noora saa sanotuksi, katsoo poikia kärttyisästi. Ainakaan minulle, hän jatkaa, kääntää katseen taas eteensä. Hän tipauttaa tumpin maahan ja kaivaa seuraavaa taskustaan.

Eikä saa roskata! ensimmäinen pojista sanoo.

Niin! toinen poika yhtyy kaverinsa mielipiteeseen.

Noora sytyttää tupakan hiljaa, ei sano pojille mitään. Kallion alapuolelta kuuluu teinitytön ääni:

Aksuu? Sakkee? Missä te taas piileskelette?

Täällä! pojat hihkaisevat, ja lähtevät juoksemaan äänen suuntaan.

Hetken päästä kalliolla on hiljaista taas, lukuun ottamatta jumppamiehen huhkintaa männyn vieressä. Aurinko nousee hitaasti vastapäisten rakennusten takaa. Noora polttaa tupakan loppuun, nousee sitten seisomaan. Kaksi saa riittää tältä aamulta. Katse kääntyy mäntykallion suuntaan, jumppamiehen ohitse vanhan männyn kohdalle. Sen takana tuttu nainen kävelee mäntykalliota kiertävää polkua pitkin. Nainen pitää katseen vuoroin männyssä, vuoroin jumppamiehessä. Nooraa hän ei näe.

Paitsi sitten, juuri ennen kuin nainen vaivihkaa on kääntymässä mäntykalliolta alas vievälle polulle, hän kääntää katseensa Nooraan. Noora katsoo takaisin. Naisen askeleet hidastuvat, Nooran asento suoristuu. Sitten, kuin yhteisestä merkistä, he katsovat kumpikin jumppamiestä ja tämän viereistä mäntyä, sitten taas toisiaan. Nainen hymyilee, kuin jonkinlaisesta yhteisymmärryksestä. Nooran kasvot eivät liikahda, kuten eivät yleensäkään. Mutta sitten, jollain kumman lailla, hän tuntee kuin tunteekin huuliensa venyvän hymyntapaiseen.

Hetken aikaa naiset seisovat niin, katsovat toisiaan, elämälle hymyilevinä. Jumppamies jatkaa hikistä liikesarjaansa, tikka porailee reikiä puiden latvoihin, jossain kauempana lasten leikkiäänet kaikuvat vielä lehdettömien puiden välissä. Kaiken keskellä vanha kalliomänty, kuin majakka eksyneiden ja yksinäisten kulkijoiden reiteillä elämänsä kiintopisteistä toisiin.