Novelli: Pojat
Tämä on neljäs osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!
Mitä tehtäisiin? kysyn pojilta, kun olemme tuoneet tarhareput perheen kotiin ja he ovat syöneet välipalaa.
Voidaanko mennä leikkipuistoon? Aksu, jonka kotona olemme, kysyy.
Joo, mennään! Sakke yhtyy mukaan.
Molemmat katsovat minua. Nyökkään, sanon:
Okei, mennään vain.
Kun pojat pukevat päälle, vilkaisen kännykää. Vieläkään ei vastausta.
Seuraan poikia ulos punaisen puutaloyhtiön yhteispihalle. Aurinko paistaa kirkkaan siniseltä lokakuun taivaalta ja ympärillä leijuu kirpeä syksyn tuoksu. Ilma on värejä täynnä, mutta on viileän koleaa vaikka päivällä oli vielä lämmintä.
Isä oli laittanut shortsit työmatkalle, huikkasi iloiset heit kun hyppäsi pyörän selkään. Äiti oli heiluttanut päätään puolelta toiselle epäuskoisen näköisenä, mutta hymyillen pitkästä aikaa. Pikkusiskon kanssa olimme olleet hiljaa, niin kuin enimmäkseen nykyään. Oli vaikea tietää, mitä vanhemmat halusivat. Oli jo puhetta avioerosta, sitten he keksivät muuttaa tänne lähiöön puutaloidylliin, kun kuulivat täällä asuvilta tuttavilta vapautuvasta asunnosta. Vanhemmat sanoivat, että sehän oli suunnitelma alusta asti, vuodet vain olivat vierineet ohi mutta nyt kaikki kääntyisi hyvin.
Pojat kävelevät pihan poikki, kääntyvät portista oikealle, urheilukentän ja leikkipuiston suuntaan. Seuraan perässä. Sora narskuu lenkkareiden alla. Ohi lentää kimalainen, joka sitten kääntyy, alkaa hyrrätä poikien välissä.
Hyi, mikä se on? Aksu huudahtaa ja väistyy, nostaa kädet ja huitoo niillä umpimähkään kun kimalainen jatkaa suunnatonta lentoaan heidän välissään.
Hyi, ällötys, Sakke yrittää matkia kaverinsa äänenpainoa.
Lopulta kimalainen lentää pois ja pojat jatkavat kävelyään. Pian tulemme risteykseen.
Ekana kiipeilytelineillä on paras kaikista! Aksu huudahtaa.
Minä olen eka, minä olen eka! Sakke sanoo.
Pojat ovat jo ryntäämässä kadun yli kun sanon:
Hei, muistakaa säännöt.
Pojat pysähtyvät, katsovat oikealle, vasemmalle, oikealle, sitten minua, nyökkään ja pojat juoksevat yli.
Hetken päästä istun puistonpenkillä poikien kiivetessä kaarenmuotoista tikapuutelinettä ylös. Otan kännykän esiin taas, vaikka ei pitäisi. Lupasin poikien vanhemmille: ei selailua, huomio pojissa. Vilkaisen vain, sanon mielessäni, ja kuulen sivukorvalla poikien puhetta.
Ketä pussaisit päiväkodissa, jos olisi pakko valita? Aksu kysyy Sakelta.
Noo, en tiedä, Sakke vastaa epävarmana.
No jos pitäisi valita joku, Aksu jatkaa…
Nostan pään kännykästä, jonka näyttö on joka tapauksessa tyhjä. Sakke näyttää pohtivalta, ei taida tietää mitä vastata.
Hymyilen poikien höpötykselle, mutta puhelin huutaa huomiota kuin magneetti taas. Katson alas, avaan viestiketjun varmuuden vuoksi, jos en vain ole huomannut Tommin vastausta…
No en tiedä, hän sanoo lopulta ja keskittyy kiipeilemiseen.
Okei, Aksu sanoo, no minä ainakin pussaisin…
Hymyilen poikien höpötykselle, mutta puhelin huutaa huomiota kuin magneetti taas. Katson alas, avaan viestiketjun varmuuden vuoksi, jos en vain ole huomannut Tommin vastausta… Ketjussa kuitenkin näkyy yhä sama kysymys, jonka lähetin vartti sitten: Nähdäänkö illalla? Äh, mikä siinä kestää…
Vilkaisen poikia, jotka kiipeävät viereiseen liukumäkeen. Katson taas puhelinta.
Kaikki alkoi muuttua muuton jälkeen. Minulla oli juuri lukio alkamassa, ja siskolla ala-asteen viimeinen, kun vanhemmat päättivät tarttua muuttomahdollisuuteen. Olimme Tommin kanssa menneet eri lukioihin, mutta päättäneet jatkaa yhdessä. Ja kaikki meni hyvin kesän ja alkusyksyn, kun vielä asuttiin kumpikin lähellä keskustaa, nähtiin melkein joka päivä niin kuin ennenkin.
Kunnes tuli muutto kolme viikkoa sitten.
Katson ylös. Taivas leikkikentän yllä on melkein kesäinen, mutta puissa on jo punaista ja keltaista. Edestä singahtaa vaahteranlehti. Pojat liukuvat viidettä kertaa liukumäessä. Kohta pitää viedä heidät kotiin.
Puhelin välkähtää. Avaan viestin.
Tule vain meille, Tommi vastaa.
Äh, taas sama juttu. Kolme edellistä kertaa olivat myös siellä. Tunnen, miten syyskylmä hiipii takin alle ja alan näpytellä.
En ehdi myöhemmin kun olen lastenvahtina. Tule tänne vaihteeksi, lähiöelämää katsomaan 🙂
Tommin nimen alla lukee paikalla, mutta ei kuulu vastausta. Suljen näytön.
Pojat ovat takaisin kiipeilytelineessä ja Sakke tekee ilmamuiskautuksia ja yrittää kiriä Aksua kiinni. Heilutan päätä puolelta toiselle ja pyöräytän silmiä. Pojat…
Lähdetään kohta! huikkaan.
Pari kierrosta vielä! Aksu huutaa.
Nostan katseen, säikähdän. Kentällä ei näy ketään. Suoristan selän ja vilkuilen oikealle, vasemmalle, oikealle taas, olen jo nousemassa ylös puolihätääntyneenä…
Nyökkään ja pojat jatkavat hupsua pusuhippaansa. Katson kännykkää. Tommilta on tullut vastaus.
En viitsi tulla sinne enää, kuluu liikaa aikaa bussissa. Sori.
En vastaa mitään. Vatsaa kivistää, ei ole kiva olo. Itsekäs, tyhm… Pojat. Pojat! Aina niin… Äh, ärsyttävää. Laitan kännykän laukkuun ja nielen pahan olon pois.
Nostan katseen, säikähdän. Kentällä ei näy ketään. Suoristan selän ja vilkuilen oikealle, vasemmalle, oikealle taas, olen jo nousemassa ylös puolihätääntyneenä…
Sitten tunnen kutitusta niskassa, pään takana kuuluu hengitystä. Kummallekin poskelle ilmaantuu pieni, märkä pusu.
Mitä… ehdin sanoa ja näen, kun he kurkistavat selkänojan takaa naurusuin.
Hihii, pojat hihkuvat. Uskallettiinpas!
Kotimatkalla toinen lehti singahtaa alas kadulle kun nousen mäntykallion viereistä katua. Kun tulen vanhan puun kohdalle käännyn sen puoleen ja kuiskaan: Pojat…!
