Novelli: Nainen ja puu
Tämä on kolmas osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!
Varis lentää lumimaiseman halki. Valkoinen taivas, valkoinen maa, synkät puunrungot. Musta lintu ja kraa-kraa ilmassa. Missään ei näy jalankulkijoita, ei autoja, ei muuta elämää.
Sitten, askeleet hangessa. Nainen nostaa jalkojaan vuorotellen kaikilla voimillaan ja raahaa itseään kadulle sataneen lumen läpi. Takin alla tuntuu hiki ja samalla kylmä hiipii sisään, niin kuin kunnon pakkasilla aina. Päättymätön talvi, niin hän ajatteli jo marraskuussa lumen saavuttua eikä valkea peite sen jälkeen ole kadonnut kunnolla ollenkaan. Lumivalkea, ihmiset sisälle sulkeva, laatikkoseinien kehyksiin puristama.
Askeleet suuntaavat jalkakäytävän sivulle, missä kallio lähtee nousemaan kaarevan mäen lakea kohti. Paljas lumisena kohoava kenttä, tänä valkeana talvena kuin kupoli, avaruusalus, valkoinen paise. Raskaat askeleet ylöspäin, ylöspäin, yhä syvemmässä lumessa. Etäällä kuuluu kraa-kraa.
Hetken päästä nainen on puun luona, painaa otsan sen runkoa vasten, hengittää. Viimein hän sulkee silmät, ja valkeus jää luomien toiselle puolelle.
Hetken päästä nainen on puun luona, painaa otsan sen runkoa vasten, hengittää. Viimein hän sulkee silmät, ja valkeus jää luomien toiselle puolelle.
Hei puu, nainen sanoo mielessään.
Hei ystäväni, puu sanoo takaisin. Olet taas täällä.
Puu on hiljaa, odottaa. Lopulta se sanoo: Tarvitseeko sinun tehdä mitään?
Kaarna ja pihka tuoksuvat vaimeasti pakkasilmassa kaulaliinan villan läpi, viileä tuntuu poskilla, sieraimissa, silmäluomien takana selvemmin nyt, pysähdyksissä. Hiljaisuus laskeutuu kaiken ylle. Hetken aikaa nainen on, hengittää. Sitten:
En tiedä, mitä tehdä, hän sanoo.
Puu on hiljaa, odottaa. Lopulta se sanoo:
Tarvitseeko sinun tehdä mitään?
Maisema jatkaa hiljaista, elotonta eloaan. Lumen valkeus kuin jäinen koura, kaiken aloillaanpitävä, hengityksen salpaava. Kaukaa kuuluu kraa-kraa taas, sitten toinen, sen kaiku tai vastaus.
En tiedä, nainen vastaa, tuntee kylmän vaatteidensa alla, palelun alkavan. Pian pitäisi mennä. Ehkä, ehkä ei, hän jatkaa. Saa nähdä.
Hyvä, puu vastaa. Kyllä sinä pärjäät.
*
Ropina, lotina, litinä, lätinä kuuluu kaikkialta kun tip-tip loppulumi sulaa kovaa vauhtia yhä lämpöisemmässä auringonpaisteessa. Maailma on täyttynyt hennosta vihreästä, ilmassa kirkkaita säteitä ja jotenkin iloinen tunnelma. Koulun suunnalta kuuluu lasten ääniä, lintuja puiden latvoissa, ohi pörrää kevätkärpänen. Maassa pienen pieniä kukkia kohdissa, missä lumi on sulanut ensimmäiseksi.
Nainen seisoo puun vieressä, nojaa kättä runkoa vasten, kaarna tuntuu kuivankarhealta sen alla. Kostea maa tuoksuu nenässä. Havujen viuhkat loistavat syvänvihreinä oranssinruskeiden koukero-oksien päissä. Kevät tuntuu ilmassa, sieraimissa, hiuspohjassa asti. Jalassa kangaskengät, kevyt takki, ei enää kaulahuivia.
Olen tässä taas, nainen sanoo hiljaa mielessään.
Niin olet, puu vastaa. Syvä ääni, joka tuntuu rintakehässä.
Tulee hiljaista. Puun olemus vaimentaa kaiken muun, tuo maiseman lähelle, ja maan, taivaan, maailman, muistin. Muiston kesäpäivältä vuosi sitten. Onnen, joka muuttui hirviöksi.
Kipu tuntuu rinnassa, vihlaisu vain, mutta selvä, ja sen jälkeen musta pilvi leviää ja täyttää hetkeksi mielen. Nainen nojaa lähemmäs puuta vasten, hengittää. Menee vähän aikaa. Lopulta se menee ohi, hitaasti, ja hitaasti mieli alkaa elää taas.
Sen ei pitänyt mennä näin, nainen sanoo.
Ehkä ei, puu vastaa.
He ovat hetken hiljaa, puu ja nainen. Kuin kuiskaten räpinä, litinä, lotina, litinä tulevat lähemmäs taas, lintujen viserrykset, lasten äänet, vihreys ja kukat.
Pojat katsovat miestä pyörän selässä, ja toinen heistä sanoo: Potkitaan lunta vain.
Nainen katsoo alas tielle. Kaksi teinipoikaa potkii maata tienreunassa. Lumi ja kohmea multa kuuluvat vaimeasti puuta vasten nojaavan naisen luokse, ja hän tarkentaa katsettaan, yrittää nähdä, mitä he tekevät. Pyörä ajaa poikien ohitse, hidastaa heidät ohitettuaan, pysähtyy ja mies sen selässä kääntyy ja huutaa pojille:
Hei, mitä te teette? Lopettakaa!
Pojat katsovat miestä pyörän selässä, ja toinen heistä sanoo:
Potkitaan lunta vain.
Mies astuu polkupyörältä alas, menee katsomaan. Katsoo ja katsoo, ihmettelee, raapii päätään suorastaan. Tilanne näyttää koomiselta ylhäältä puun luota katsottuna.
Miksi? polkupyörämies lopulta kysyy, katsoo poikia kummissaan.
Pojat kohauttavat hartioitaan, työntävät kenkiään vielä muutaman kerran maahan jalkakäytävän vieressä, kuin silottaakseen työnsä valmiiksi, laittavat sitten kädet taskuihinsa ja alkavat kävellä pois. Polkupyörämies katsoo lumikasaa, sitten poikien perään, lumikasaa taas, pudistelee päätään. Lopulta hän palaa pyörälle, taluttaa sen mäenlaelle ja jatkaa matkaa.
Naisen eteen lentää kimalainen. Se hyrrää ja pomppii ylös, alas ilmassa hänen edessään, surisee kovaa ja saa naisen huomion kohdistumaan itseensä kokonaan. Nainen seuraa sen hypnoottista liikettä, sen hilpeää lentopomppurataa ilmassa hänen edessään. Sitten se lentää pois, nousee raskaankeveästi ylös, ylös ilmaan siniseen ja katoaa. Kuin se olisi tehnyt naisesta ja puusta luonnoksen, ja on nyt valmis, noin vain, allekirjoittamatta. Yhtäkkiä naista alkaa naurattaa.
Nainen nauraa ja nauraa. Hän nauraa vielä sittenkin, kun lopulta päästää puusta irti ja kävelee takaisin kotiin, kevättä rinnassaan, halki ilman, joka on täynnä kirkkaita auringonsäteitä.
