Novelli: Käpyhippaa

Tämä on kuudes osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!

Käpy! Siinä on käpy! Sanna sanoo hellyysintoisella äänellään. Katso, ota käpy!

Koira nostaa korvia aavistuksen ylöspäin ja vetää niitä taakse, kuulostelee epämääräistä sanapuuroa. Sitten se näkee kävyn, joka odottaa jalkakäytävän viemäriritilässä, kiirehtii aavistuksen askeleitaan, ja lönkyttää jähmeillä kintuillaan ritilän luokse. Kuono nojaa alaspäin, hipaisee käpyä, tuoksussa kuivaa kaarnaa, etäistä. Hajut, niin, ne ovat tallella vaikkei kuulo ihan sama, eikä näkökään, ei ole ollut vähään aikaan. Sitten kuono nousee, tuulen mukana tulee toisia tuoksuja, käpy unohtuu, koivet lähtevät eteenpäin, lönkyti lönkyti lönkyti.

Käpy, Eetu hei, ota nyt käpy! Sannan ääni kuuluu koiran takaa, oikea korva kuulostelee taakse, kannattaako kääntyä? Ei, haju kutsuu luokseen ja koira jatkaa lönkyti, lönkyti vanhoilla kintuillaan. Kävyt ovat pennuille, se ehkä ajattelee, tai sitten se ajattelee jotain ihan muuta. Sanna seuraa perässä, potkaisee kävyn sivummaksi nuoren haavan alle.

Koira lönkyttää, Sanna perässä. Sanna sanoo kuulokkeet korvilla:

Äh, koetin vain saada Eetua innostumaan kävystä. … Joo, ennen se tykkäsi aina, nyt ei taida kiinnostaa. … Niin kai…

Koira jatkaa lönkyti lönkyti, kohta ollaan kirjaston luona. Sannan ääni puhelimessa:

No ei se nyt niin vanha ole…

Lönkyti lönkyti, kirjasto on jo edessä. Ja Sanna, vielä puhelimessa:

Niin, mutta…

Ovi aukeaa. Häntä vispaa innokkaammin, askeleet nopeutuvat kirjaston lämmössä. Lönkyti lönkyti palautustiskille. Kuono nousee, katsoo Sannaan, häntä väsyneesti heiluen.

Lönkyti, koivet nousevat kirjaston portaat, huhups, jalka lipesi, äh, jatketaan vain. Sitten ollaan jo tasanteella, koira katsoo ovea, milloin se aukeaa ja Sanna puhelimessa:

Ei puhuta siitä nyt, tulimme Eetun kanssa kirjastolle. Moi moi.

Ovi aukeaa. Häntä vispaa innokkaammin, askeleet nopeutuvat kirjaston lämmössä. Lönkyti lönkyti palautustiskille. Kuono nousee, katsoo Sannaan, häntä väsyneesti heiluen. Sanna hymyilee vaistusti, silittää päätä, sanoo, ääni ohuena:

Hyvä Eetu, hyvä poika.

*

Käpy! Tuolla on käpy! Käpy käpy käpy!!! Jee, jihaa, jee, kaikki on kivaa! Ja vautsi, tuolla on lintu, lapsi, toinen koira, hihii hauskaa. Aivan parasta, että olen olemassa, jee! Käpy!!

Koiranpentu pysähtyy kävyn kohdalle, nappaa sen pikku suuhunsa ja rouskii pienemmäksi pienellä kuonolloaan, sitten oikein leikkiraatelee sen palasiksi ja näyttää toivottaman hellyyttävältä. Esko pysähtyy ja hymyilee pennulle, antaa sen leikkiä. Virpi tulee aavistuksen perässä, on kerännyt kimpullisen ruskaisia vaahteranlehtiä kouraansa, hymyilee myös.

Löysikö Rekku kävyn? Virpi kysyy lepertelyäänellä, suuntaa kysymyksen samaan aikaan sekä pennulle että Eskolle, kun tulee heidän luokseen.

Nähtävästi löysi, Esko sanoo myhäilevällä äänellä.

Onpa kaunis ilma tänään, Virpi sanoo ja katsoo kirkkaansinistä taivasta punertavankeltaisten puunlatvojen yläpuolella. Mäellä puurivistön takana vanha mänty tarkkailee maailmaa kärsivällisellä tavallaan, kaarna kirkkaankuparisena loistaen kuulaana syyspäivänä.

Noh, lähdetään, Esko sanoo ja ottaa askeleen eteenpäin.

Pentu valpastuu, nousee heti seisomaan, aina valmiina kuin partiolainen, katsoo Eskoon ihailevasti. Esko kumartuu alas, taputtaa sitä lempeästi päälaelle. Pennulta putoaa käpy suusta.

Esko alkaa kävellä, Virpi perässä, pentu myös. Sitten pentu yhtäkkiä kääntyy, nappaa kävyn suuhunsa ja seuraa saalis mukanaan ihmistensä perässä.

Kierretäänkö urheilukenttä tänään? Virpi kysyy ja katsoo sen kulmalla olevan leikkipuiston suuntaan, missä syyshortensiapuska koristaa viimeisen puutalon aidanreunaa. Katsotaan samalla, onko Aili kotona. Ei olla tavattu pitkään aikaan.

Sopiihan se, Esko mörähtää partansa lomasta, seuraa pennun innokasta kävelyä puutalokatua pitkin.

Sitten pentu nostaa kävyn, ottaa muutaman askeleen pihaa kohti, hihna kiristyy, pää kääntyy, käpy putoaa taas, nyt aidan sisäpuoleiselle polkukivelle ruusupuskan juuren. Virpi ja Esko ovat jo seuraavan talon kohdalla. Pentu tekee pyrähdyksen, juoksee heitä kohti pikku pehmotassuillaan.

Toiseksi viimeisen talon kohdalla pentu hidastaa, korvat nousevat hörölle. Toinen niistä lupsahtaa takaisin paikoilleen, toinen jää puolipystyyn. Käpy putoaa suusta, nenä alkaa käydä, silmät tarkkailla pihaa. Jotain erilaista, mielenkiintoista, jotain…

Pentu pysähtyy, kun huomaa hahmon porrasverannalla. Mustan, hiljaisen, paikallaan olevan, siristäväsilmäisen. Selkäkarvoja kutittaa, häntä valahtaa puoliasentoon. Päässä raksuttaa, raksuttaa, onko se kiva ja mikä se on?

Sitten pentu nostaa kävyn, ottaa muutaman askeleen pihaa kohti, hihna kiristyy, pää kääntyy, käpy putoaa taas, nyt aidan sisäpuoleiselle polkukivelle ruusupuskan juuren. Virpi ja Esko ovat jo seuraavan talon kohdalla. Pentu tekee pyrähdyksen, juoksee heitä kohti pikku pehmotassuillaan. Jippii jee, elämä on ihanaa! Luppakorva ja puoliluppa hyppivät ylös alas ja sitten pentu on Eskon jalan juuressa, istuu alas ja haukahtaa pikkuisella pentuäänellään.

No, mitä Rekku miettii? Esko kysyä murahtaa lempeästi.

Se taisi nähdä naapurin kissan, Virpi sanoo ja katsoo viereisen talon porrasverantaa.

Niinpä taisi, Esko sanoo, kumartuu taas ja taputtaa pentua pään päälle.

Pentu tekee leikkiliikkeen, kuin väistäisi taputusta tällä kertaa, haukahtaa. Esko nousee takaisin pystyyn ja katsoo kulmataloa, jonka ikkunat ovat pimeinä.

Ei taida olla Aili kotona, hän jatkaa.

Ei taida, ei, Virpi sanoo, katsoo Eskoa, sitten pentua, hymyilee. Mennäänkö? hän kysyy sitten.

Mennäänpä vain, Esko sanoo, pentu haukahtaa ja he jatkavat syyshortensiapuskan ohitse urheilukentän viertä kulkevalle polulle, kaikki kolme vierekkäin. Heidän yläpuolellaan aurinko paistaa lempeästi.

Hau!

*

Sshhhsst. Shhht. Shhinä menee taash ykshi niistä. Kissa katsoo, siristää silmiään kolmikon perään, häntä paiskaa pehmeästi puolelle ja toiselle. Kun he ovat kadonneet näkyvistä, kissa kääntää pään, häntä pysähtyy, ja se jatkaa jalkakäytävän tarkkailua. Hiljaa, liikkumatta. Pitkään.

Lopulta se nousee tyylikkäästi seisomaan kaikille neljälleen, ja kävelee siroin, pehmein liikkein pihan polkua aidan viereen. Se tietää, että pidemmälle se ei saisi mennä. Se istahtaa varovasti, ensin puoliksi, ja vasta hetken päästä kokonaan, muina kissoina pienen, puoliksi raadellun kävyn viereen. Kissa ei katso käpyä, ei tietystikään, se on sille liian ala-arvoista. Tulin tähän tarkkailemaan vain, tarkastamaan ruusunmarjojasadon ja vahtimaan pihakiveä… se tuntuu sanovan, ja istuu, istuu pitkään paikallaan.

Nuorempana se olisi lähtenyt, jo vain. Yhtäkkiä iski päälle se jokin, kutsun tunne sisällä sydämessä, ja piti mennä pois, seikkailla. Kadut täyttyivät kylteistä ja lapuista, joissa oli sen kuva. Puhelinlinjat soivat kuumina vinkeistä, näköhavainnoista siellä täällä. Muutama etsintäpartiokin oli. Hahaa, kissa ajatteli, kun lopulta puolen kesän jälkeen palasi pitkiltä kävelyretkiltään. Shahaa, kaipasitte minua, tietyistikin. Ja se käveli tyylikkäillä askeleilla pihamaan halki, vaikka turkki oli pölyinen ja rähjäinen ja ruumis riutunut nälkäkuoleman partaalle päätymisestä. Rakkaus oli ollut voimakkaampaa kuin saalisvietti, sen näki päältä ja oi, kolli oli ylpeä siitä, shahaa.

Sitten ovi aukesi, kissa päästettiin sisään. Se sai maitoa ja kermaakin, vaikkei sitä yleensä tarjottu, ja kalasäilykkeitä ja lempiruokaa viikkoja ja viikkoja peräkanaa. Vatsa kylläisenä taas se käpertyi iltaisin ihmisensä jalkoihin, lähelle takkaa, ja näki koko syksyn ja talven unta tulevan kesän seikkailuista.

Kuono hipaisee käpyä, nuuhkaisee tuoksuja, kaupunginosan syysuutisia, kuin lukisi sanomalehteä salaa itseltään. Sitten kuono jää ilmaan roikkumaan, silmissä haaveileva katse. Muisto kesästä, siitä naapurialueen suloisimmasta mirristä, vienosta helletuulesta puiden latvoissa, vapauden seikkailuista…

Oi shniitä aikoja, se kehrää mielessään. Se katsoo suuntaan, toiseen. Katu on hiljaa, syksy tekee tuloaan. Kirpeä, viileä tuuli hiipii aidan ali ja kutittaa viiksikarvoja. Ketään ei näy, hiljaisuus tuntuu jokaisessa turkkikarvassa.

Varovasti, melkein huomaamatta, se kääntää pään, nojaa alaspäin kuin vain huoltaakseen vähän ympärilleen kippuralle kiertynyttä häntäänsä, jossa vielä näkyy seikkailukesien arpia ja saalistusjälkiä. Kuono hipaisee käpyä, nuuhkaisee tuoksuja, kaupunginosan syysuutisia, kuin lukisi sanomalehteä salaa itseltään. Sitten kuono jää ilmaan roikkumaan, silmissä haaveileva katse. Muisto kesästä, siitä naapurialueen suloisimmasta mirristä, vienosta helletuulesta puiden latvoissa, vapauden seikkailuista…

Hetken aikaa kolli antaa haaveen levätä mielessään. Sitten, kuin vihdoin syksyisen tuulen herättämänä se nousee, kääntyy pehmein liikkein ympäri ja hipsii takaisin pienelle verannalle. Siihen se jää, räsymattopaikkansa päälle odottamaan ihmistään ja maitokupillista, jossa on nykyään jokaisena iltana tilkallinen kermaa mukana.

Mau!