Kaksi ranskalaista kirjaa

Kesällä päädyin lukemaan kaksi kierrätyshyllyaarretta, jotka kumpikin ovat ranskalaisen kirjailijan kirjoittamia. Valérie Perrinin teos Färskt vatten till blommorna (suom. Vettä kukille) imaisi nopeasti mukaansa monimutkaiseen ja monikerroksiseen tarinaansa ja luin sen pikavauhtia loppuun juhannuksen paikkeilla. Anna Gavaldan Je l’aimais -teosta (suom. Viiniä keittiössä) taas luin usean kuukauden ajan vähän kerrallaan. Ei siksi, etteikö tarina olisi ollut kiinnostava, vaan johtuen siitä, että päätin lukea teoksen ranskaksi ääneen itselleni (ja välillä myös koiralleni). Alla esittelen niitä lähemmin!

Valérie Perrin: Färskt vatten till blommorna

Meillä on koiran kanssa tapana aina silloin tällöin käydä kävelyllä läheisellä hautausmaalla. Siellä on rauhallista, kaunista, hiljaista. Heti porteista sisään astuessa ympäröivä kaupunki vaimenee ja kävely muuttuu rennommaksi, sekä omani että koiran. Meillä on omat, tutut reitit eri käytäviä pitkin ja ihastelemme siellä vuodenaikojen mukaan vaihtuvia kukkia ja istutuksia, lintuja ja muita eläimiä. Kävellessä havainnoin haudattujen nimiä, syntymävuosia, hautakivien koristeellisuutta tai pelkistettyä, arvokasta ulkomuotoa. Valérie Perrinin teos sijoittuu suureksi osin hautausmaalle ja näiden omien toistuvien kävelyideni vuoksi olikin helppo kuvitella mielessä kirjan tunnelmaa ja tapahtumia, vaikka kulttuuri onkin aavistuksen erilainen.

Mielenkiintoista kirjassa on se, että päähenkilö Violette Toussaint työskentelee hautausmaavartijana. Hänellä on siis hieno näköalapaikka hautausmaan elämään päivin ja öin. Hän pitää, kuten teoksen nimestä käy ilmi, huolta kukista, tapaa paljon surijoita ja omaisia, ottaa hoitaakseen hautausmaalle edesmenneiden omistajiensa haudoille etsiytyviä koiria ja kissoja. Hänen ovensa ovat aina avoinna ja muutkin hautausmaalla työskentelevät ovat mukana hänen jokapäiväisessä elämässään. Tarinassa on kuitenkin arvoitus: rinnakkain Violetten nykyelämän kanssa hänen menneisyydestään saadaan tietää asioita vähitellen, ja samaan tahtiin tuo menneisyys hiljalleen löytää tiensä hänen rauhalliseen nykyhetkeensä kertomuksen edetessä.

Färskt vatten till blommorna -teoksessa vaikuttavinta minusta on hienotunteinen tunnelma ja kerronnallisuus. Vaikka tarinassa kuvataan paikoitellen melko surullisia ja rankkoja, raastaviakin kohtauksia ja tapahtumia, on kerronnan taustalla silti alati erityinen hillitty arvokkuus ja kunnioittavuus elämää kohtaan. Menneisyyden mysteeri tempaisee mukaansa, mutta myös tuo kerronnallinen hienotunteisuus pitää lukiessa uteliaisuutta yllä. On kuin tarinan etenemistä, sekä nykyhetkessä että menneisyydessä, seuraisi haikean valoudun läpi, nähden samalla kaiken kuitenkin täysin kirkkaana ja kauniina.

Kirjaa tekee erikoisella tapaa mieli lukea yhtäaikaa mahdollisimman hitaasti ja nopeasti. Kerronnan monikerroksisuudesta ja hienoista vivahteista haluaa ehtiä nauttia mutta silti haluaisi pian tietää, miten kaikki päättyy. Ehkä etenkin tämän hidastetun nopeuden ansiosta kirja oli minulle oivallinen kesäloman aloittaja, joka vieläkin elää vahvasti mielessä, vaikka teoksen lukemisesta on mennyt jo jonkin aikaa.

Anna Gavalda: Je l’aimais

Pérrinin teoksen jälkeen päätin jatkaa Ranska-teemalla ja samalla harjoitella ranskan luetunymmärtämistäni. Olin nimittäin jo jonkin aikaa sitten löytänyt eräästä kierrätyshyllystä Annan Gavaldan teoksen Je l’aimais. Kirja on ohut, vain vajaat 150 sivua ja ajattelin sen olevan oivallinen teos ranskan harjoittelemiseksi. No, voin sanoa että Gavaldan vahvasti puhekieleen perustuva kerronta olikin melkoinen haaste, ja sen takia kestikin usea kuukausi, että sain kirjan luettua hitaasti, aina muutama sivu kerrallaan.

Osaan ranskasta suurin piirtein perusteet, ja aina välillä päätän lukea jotain ranskaksi ääneen itselleni pitääkseni kielitaitoa yllä ja kenties oppia vähän lisääkin. En toisin sanoen ymmärtänyt Gavaldan teoksesta kaikkia hienovaraisia sävyjä, mutta pysyin jokseenkin kärryillä siitä, mitä teoksessa milloinkin tapahtui. Olen aikaisemmassa kierrätyshyllyartikkelissa kertonut ranskan lukemisen ja ääntämisen harjoittelustani toisen ranskankielisen teoksen parissa.

Tarinassa päähenkilö Chloén aviomies on yllättäen ilmoittanut jättävänsä hänet toisen naisen vuoksi. Chloén etäiseksi jäänyt appi-isä Pierre vie Chloén ja lapset maalle suvun lomataloon suodakseen kaikille hengähdystauon. Etäiseksi jääneen Pierren välittävä asenne tulee yllätyksenä Chloélle, mutta tarinan alussa hän keskittyy pääosin eron tuskasta selviämiseen. Matkalla ja perillä hän yrittää huomioida tyttäriään ja järjestellä asioita kylmässä talossa, mutta ajatukset ja muistot aviomiehestä, erosta ja hetkistä sitä ennen pyörivät alati hänen mielessään. Tämä kaikki on pohjustusta tarinalle. Suurin ja tärkein osa kirjasta on kuitenkin illan tullen alkava ja pitkäksi venyvä keskustelu viinilasillisten ääressä appi-isän kanssa.

Pidättyväisestä Pierrestä tulee viininjuonnin ja uuden välittämisen osoittamisensa myötä aivan uusia puolia, kun hän kertoo oman elämänsä rakkauksista ja perheen ulkopuolisista ihmisistä, joiden kanssa on ollut läheinen. Viinilasillinen toisensa jälkeen Pierren ihmissuhteista tulee esiin uusia, toinen toistaan uskomattomampia puolia. Tarinan edetessä, Chloén ja Pierren kertoessa asioita suhteistaan ja kuunnellessa vuorotellen toisiaan, välillä asioista väitellessäkin, nousee esiin kysymys, onko parempi jäädä suhteeseen tai avioliittoon vai jättää rakkauden vuoksi, kenelle mikä on oikein, mikä väärin.

Vaikka en ymmärtänyt kaikkea, ja puoleenväliin asti jouduin melkein pakottamaan itseni lukemaan muutaman sivun silloin tällöin ennen nukkumaanmenoa, että joskus pääsisin kirjan loppuun, oli tarinassa minusta hieno, hitaasti koukuttava tunnelma. Tämä on niitä teoksia, jotka oikeastaan vasta puolenvälin jälkeen lähtevät vetämään, mutta sitten ne vetävätkin oikein kunnolla. Minusta oli mielenkiintoista, että yhden illan ja yön aikana käyty keskustelu kahden ihmisen välillä saattoi loppua kohden olla niin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Anna Gavaldan vahvuuksia onkin oivallinen ja tarinan kannalta merkityksellinen dialogi.

Olen iloinen, että luin teoksen loppuun, vaikka se vaatikin aikamoista kurinalaisuutta aluksi. Lopussa tarina kuitenkin vei mukanaan, ja kontekstin kautta ymmärsin vähitellen yhä enemmän sanoja ja ilmaisuja, joita en kirjan alussa ollut voinut edes arvata (laiskuuttani tarkistan nimittäin harvoin mitään sanakirjasta). Kielitaitoa voikin näköjään oikeasti kehittää myös kirjoja lukemalla, mutta erityisesti niin, että kirjan lukee itsekseen ääneen. Kirjoitusta ymmärtää ja hahmottaa paremmin, ja samalla omaa ääntämistä pääsee harjoittelemaan.

Vaihtoehtoinen otsikko tälle blogikirjoitukselle olisi voinut olla Surua ja rakkautta Ranskassa. Kumpikin kirja käsitteli nimittäin vahvasti ja mielenkiintoisesti, vuoroin kauniin haikeasti, vuoroin hienotunteisen roisistikin surua, pettymyksiä sekä vaikeaa ja monimutkaista rakkautta. Kuluneelta kesältä nämä kaksi teosta jäivät eniten mieleeni elämään, ja ehkäpä luen taas pian jonkin ranskalaisen kirjailijan teoksen!