Kaksi hyvää ystävää

Välillä kierrätyshyllyistä löytyy itselle vanhoja tuttuja! Viime viikkojen aikana olenkin viettänyt aikaa kahden hyvän ystävän seurassa. Päivittäin olen lukenut muutaman runon tai päiväkirjaotteen Kerstin Söderholmin Dikter och prosa -teoksesta ja sen jälkeen lukenut itselleni ääneen ranskankielisestä Anne Morrow Lindberghin kirjasta Solitude face à la mer. Lisää näistä teoksista alla!

Kerstin Söderholm: Dikter och prosa

Kerstin Söderholm on suomenruotsalaisista modernisteista minulle ehkä se läheisin, koska kirjoitin yhdestä hänen novellistaan aikoinaan kandidaatintutkielman pohjoismaisen kirjallisuuden opintoihini. Söderholm on tunnetumpi runoilijana ja hänen omasta toiveestaan julkaistuista päiväkirjoistaan, mutta koska olin itse silloin enemmän proosaihmisiä, valitsin aiheeksi tuon novellin hänen ainoasta novellikokoelmastaan. Nyt kun löysin tämän yhdistetyn valittujen runojen ja päiväkirjaotteiden teoksen, päätin tutustua siihen puoleen hänen kirjailijuuttaan paremmin.

Itse asiassa on mielenkiintoista, että nuori opiskelijaminä ajatteli: Päiväkirjoja? Runoja? Kuinka tylsää… ja nyt ääni on täysin muuttunut kellossa. Aikoinaan Kerstin Söderholmin novellit olivat minusta ihania, maagisia ja koskettavia eteerisyydessään ja luonnonläheisessä mystisyydessään, ja koin jo silloin jonkinlaista hengensisaruutta hänen kanssaan, paljon enemmän kuin esimerkiksi toisen, usein paljon tunnetumman suomenruotsalaisen modernistin, Edith Södergranin. Mutta nyt! Tuntuu kuin juuri Söderholmin luontorunojen ja päiväkirjamerkintöjen kautta olen löytänyt oikein hyvän ystävän, jota en tiennyt olevan olemassa.

…on kuin Kerstin Söderholm kirjoittaisi minusta kun hän kävelee metsässä ja haltioituu ympäröivistä kasveista, puista, kallioista ja valosta, yhteydestä sisimpäänsä ja samalla johonkin suurempaan. Minä teen noin, tuo on minä, ajattelen hengästyneenä ja ihmeissäni aina vain uudestaan runoja lukiessani.

En tiedä miksi, mutta on kuin Kerstin Söderholm kirjoittaisi minusta kun hän kävelee metsässä ja haltioituu ympäröivistä kasveista, puista, kallioista ja valosta, yhteydestä sisimpäänsä ja samalla johonkin suurempaan. Minä teen noin, tuo on minä, ajattelen hengästyneenä ja ihmeissäni aina vain uudestaan runoja lukiessani. Ja harmittelen, että ne ovat loppu niin nopeasti – runoja on nimittäin ehkä puolen kirjan verran, ja loput ovat päiväkirjaotteita hänen elämänsä ajalta, murrosikäisestä haaveilijasta aina hänen viimeisiin elinpäiviinsä saakka 46-vuotiaana, sodan heikentämänä vierailulla Ruotsissa kaksi vuotta ennen toisen maailmansodan päättymistä. Mutta päiväkirjamerkinnät vievät mukanaan nekin, kun eläytyy Söderholmin eri elämänvaiheisiin, joista nuoruusvuosien merkinnät ja aivan loppuajan kirjoitukset ovat ehkä kaikkein koskettavimpia.

Kerstin Söderholmin sodanaikaiset päiväkirjamerkinnät ja runot saivat myös pohtimaan tätä omaa aikaa, jota elämme. Ne muistuttavat, kuinka tärkeää on maailmantilanteessa kuin maailmantilanteessa olla läsnä, kuunnella itseään, löytää yhteys taiteeseen ja omaan luovuuteensa sekä luontoon, joka on aina läsnä ja jatkaa olemistaan juuri sellaisena kuin se on, elävänä ja jatkuvana kaikista ihmiskunnan tekemisistä ja vaiheista huolimatta.

Anne Morrow Lindbergh: Solitude face à la mer

Löysin aikoinaan Anne Morrow Lindberghin teoksen A Gift from the Sea (suomeksi Meren lahja) eräästä sisustuskaupasta Kauain saarelta Havaijilta. Luin sen reissun jälkeisenä kesänä, ja olen lukenut sen muutaman kerran uudestaan sen jälkeen. Jotkut kirjat vain ovat sellaisia viisauden lähteitä, että niiden luokse haluaa palata uudelleen ja uudelleen. Nyt on tosin jo mennyt vuosia viime lukemisestani, mutta kun löysin aivan uskomattoman kauniin, ranskankielisen kappaleen eräästä kaupungin kierrätyshyllystä, täytyi se ottaa mukaan kotiin ja lukea – en français, naturellement!

Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että osaan ranskasta vain perusteet. Ymmärrän kieltä jonkin verran ja osaan tuottaa yksinkertaista puhetta – voin siis vaikkapa tehdä ostoksia ja kysyä tietä tai puhua säästä ranskankielisissä maissa, mutta monimutkaisempaan keskusteluun en pysty ja sanavarastoni ja kielioppi ovat jokseenkin puutteellisia. Aina silloin tällöin aloitan uudestaan ranskan opinnot, koska joku päivä haluaisin osata kieltä oikein hyvin – se on lapsuudesta asti ollut unelmani. Ja sitten tulee kaikenlaista muuta, ja opinnot saavat taas jäädä.

Yhtä toiveikkaana nappaan aina tasaisin väliajoin kirjakaupasta – tai kierrätyshyllystä – mukaan ranskankielisen kirjan ja yritän hitaasti lukea sitä läpi. Tämä toimii erityisesti, jos on lukenut kirjan jo ennestään, joten päätin siksi rohkeasti lähteä lukemaan Lindberghin kirjaa ranskaksi, ja tällä kertaa keksin lukea koko kirjan läpi ääneen, mikä toimikin yllättävän hyvin! Tosin koira oli hieman järkyttynyt kaikesta erikoisesta ääntelystä ja kaipasi kamalasti lohduttavaa rapsuttelua, että pärjäsi lukuhetket läpi, kunnes lopulta tottui ja nukahti.

Kirjassa lentäjä-runoilija-50 -luvun amerikkalainen suurperheenäiti Lindbergh on lähtenyt yksin lomalle kaukaiselle saarelle työskennelläkseen rauhassa ja pohtiakseen elämää. Yksinkertaiset puitteet pienessä mökissä rannalla, saarella jolla ajantaju on hitaampaa ja rauhallisempaa ja sosiaalinen elämä rajoittuu hyvän päivän toivotuksiin vastaantulijoiden kanssa, hän alkaa ajatella sitä, miten tätä yksinkertaisempaa, rauhallisempaa ja luonnonläheistä elämäntahtia voisi saada mukaan 50-lukulaiseen, vilkkaaseen ja sosiaaliseen perheenäidin ja uranaisen elämään. Hän kirjoittaa kirjan esseinä, joissa hän pohtii naisena ja miehenä elämistä roolien ja odotusten kautta ja avioliiton eri vaiheissa, sekä yhteiskunnassa ja maailmankansalaisena elämistä ylipäätään rannalla tekemiensä löytöjen, pääosin erilaisten simpukoiden symboliikan kautta.

On rauhoittavaa tietää, että 50-luvulla huolenaiheet olivat samanlaisia kuin nykyään, eli miten löytää sisäinen rauha ja tasapaino oman ajan ja velvollisuuksien välillä, että on vaikeaa kun tiedämme yhä enemmän kaikesta maailmalla tapahtuvasta ja miten tuntea voivansa vaikuttaa asioihin, miten pitää yllä yhteys toisiin ihmisiin eikä ajatua erilleen ja niin edelleen…

Kirjan maailma on kaukana nykyisestä elämänmenosta ja osittain myös arvoista, mutta kuitenkin tuntuu, että siinä etsitään samoja asioita kuin nykyään etsitään kiireen, vaatimusten, toiveiden, velvollisuuksien ja informaatiotulvan sekamelskassa: yksinkertaisuutta, tietoista läsnäoloa, rauhoittumista, sitä omaa juttua, itselle sopivaa yhteyttä toisiin, ympäristöön ja yhteiskuntaan. On rauhoittavaa tietää, että 50-luvulla huolenaiheet olivat samanlaisia kuin nykyään, eli miten löytää sisäinen rauha ja tasapaino oman ajan ja velvollisuuksien välillä, että on vaikeaa kun tiedämme yhä enemmän kaikesta maailmalla tapahtuvasta ja miten tuntea voivansa vaikuttaa asioihin, miten pitää yllä yhteys toisiin ihmisiin eikä ajatua erilleen ja niin edelleen – ja että silti olemme selviytyneet, silti ihmiskunta on vielä täällä.

Luin kirjan ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten, ja hämmästelin sen perimmäisten kysymysten ajankohtaisuutta. Luen sen varmaan taas viiden ja sitten taas kymmenen vuoden päästä, englanniksi, ranskaksi tai ties millä kielellä, ja nautin hitaasta, pohdiskelevasta ranta- ja simpukkaesseiden temposta ja pysähdyn pohtimaan elämän merkitystä milloin milläkin elämänrannalla silloin ollen, missä tahansa maailmantilanteessa silloin olemmekaan ja rauhoitun jälleen kerran huomaamaan, että perimmäiset asiat eivät koskaan muutu. Ehkä näemme siellä!