Joogasta ja kirkosta

Viime kesänä aloin käydä kirkossa. Oli aurinkoinen ja melko kuuma aamupäivä heinäkuun lopussa, kun kävelin lähikirkon ohi, ja ensimmäistä kertaa näin sen ovet auki. Olen aina ihaillut rakennuksen kauneutta, ja miettinyt, miltä se näyttää sisältä. Minulla ei ollut kiire, joten päätin käydä kurkkaamassa.

Pappi seisoi ovella ja toivotti minut tervetulleeksi. Hänen vieressään seisoi mies rennossa teepaidassa ja ojensi minulle virsikirjan ja messuohjelman. Sanoin, että tulin vain katsomaan, miltä kirkko näyttää sisältä, koska olen niin usein kävellyt ohi ja ihastellut sitä ulkoa. Pappi otti tehtäväkseen näyttää minulle paikkoja, vaikka jumalanpalvelus oli pian alkamassa. Kävellessämme kirkon läpi hän kertoi seurakunnasta ja sen historiasta. Hän ehti näyttää minulle myös kirkon vieressä olevan puutarhan, joka oli samalla hänen oma kotipihansa, pappila kun sijaitsee kirkon viereisessä rakennuksessa. Erityisesti puutarhan näkemisestä olin innoissani, sitäkin olen nimittäin ihaillut aina ohi kulkiessani ja miettinyt, minkälaista aidan sisäpuolella on.

Tultuamme takaisin pääovelle kiitin kierroksesta ja olin jo tekemässä lähtöä, kun sekä pappi, virsikirjoja ojentava mies ja keittiöstä esiin tullut ystävällinen nainen sanoivat vuoronperään, että olen kyllä kovin tervetullut jäämään ja jälkeenpäin olisi vielä kirkkokahvit. Sanoin, että minulla on voileipä repussa, lounaani, enkä tiedä selviäisikö se kuumuudessa. Nainen sanoi, että voin säilyttää voileipää heidän jääkaapissaan. Ja niin sitten jäin messuun ja sen jälkeen vielä elämäni ensimmäisille kirkkokahveille kauniiseen pappilan puutarhaan.

Uskon pohtimista ja joogaa

En kuulu kirkkoon. Minua ei ole kastettu, en ole käynyt rippikoulua, ja lukuun ottamatta ala-asteen ensimmäistä uskonnontuntia, jolle menin vahingossa koska luokkakaverini meni sinne, en ole osallistunut uskonnonopetukseen. Sen sijaan elämänkatsomustieto oli yksi lempiaineistani koulussa, ja olen aina ollut kovin utelias uskon, uskontojen, uskomisen ja henkisyyden suhteen. Jos eläisin vielä toisen elämän tämän lisäksi, valitsisin opintosuuntauksekseni varmaankin uskontotieteiden ja antropolgian yhdistelmän, niiden pariin kun en koskaan ehtinyt yliopistossa opiskellessa vaikka ne kiinnostivat kovasti.

Kaksi hyvää ystävääni olivat lukiossa ja vielä pitkään sen jälkeen aktiivisesti mukana kirkon nuorisotoiminnassa. Muistan olleeni heille aavistuksen kateellinen, koska he tunsivat niin itsestäänselvää kuuluvuutta henkiseen yhteisöön, mitä minulla ei ollut. He olivat saaneet annettuna yhteisön, johon kuulua. Minä taas pohdin elämän merkitystä ja filosofisia kysymyksiä harva se päivä, mutta en ollut yhtään varma, mihin uskoin tai mitä tiesin varmuudella. Enkä ainakaan kuulunut mihinkään samalla itsestäänselvyydellä kuin he.

Kuulin ja tunsin, miten kaikki muut istuivat ja hengittivät keskittyneesti ympärilläni, ja minulla oli hyvä, rauhallinen olo. Sillä hetkellä tiesin, että tämä oli minun juttuni.

Sen sijaan minä löysin joogan. Ensimmäinen joogatuntini oli lukion liikuntatunnilla, jonka opettajamme joogatuttu tuli pitämään meille. Kesken tunnin tunsin yhtäkkiä, miten hengitin, ikään kuin ensimmäistä kertaa vasta tajuaisin, että minulla oli hengitys. Olin innoissani siitä, miten hengitysharjoitus rauhoitti ja keskitti mielen niin suoraan kehoon, hetkeen, ympäröivään maailmaan. Olin yhtäkkiä enemmän läsnä kuin pitkään aikaan, kuin ehkä koskaan ennen koulun seinien sisällä. Kuulin ja tunsin, miten kaikki muut istuivat ja hengittivät keskittyneesti ympärilläni, ja minulla oli hyvä, rauhallinen olo. Sillä hetkellä tiesin, että tämä oli minun juttuni.

Tämä oli abivuoden talvena ja läpi kirjoitusten hengittelin oppimieni tekniikoiden avulla. Se oli mahtavaa. Se auttoi jopa paleluun, jota oli mahdoton välttää jääkylmässä liikuntasalissa, jossa istuimme pitkien koepäivien ajan, ja se talvi oli kylmä… No, tuli valmistujaiskevät ja vapauden kesä, sitten välivuosi ja elämä vei mennessään. Vasta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin hakeuduin ensimmäiselle joogakurssilleni, ja senkin jälkeen harjoitteluni oli hyvin epäsäännöllistä vielä vuosien ajan, mutta vähitellen siitä on tullut yhä vahvempi, jokapäiväinen osa elämääni.

Kokonaisvaltaisuus, yhteisö ja välittäminen

Tänä syksynä olen pitänyt taukoa joogakoululla käymisestä, mutta olen sen sijaan käynyt kirkossa. Yhä enemmän olen huomannut, miten kirkko ja joogasali oikeastaan muistuttavat hyvin paljon toisiaan siinä, mitä ne tarjoavat siellä käyville ihmisille. Joogassa minulle tärkeintä on aina ollut kokonaisvaltaisuus. Olen pitänyt yhtä lailla mantroista, joogafilosofiasta, meditoinnista kuin asanaharjoituksesta. Joogakoululla on tarjolla teetä ja tunnin jälkeen voi jäädä juttelemaan opettajan ja muiden kanssa. Mitä kauemmin olen joogannut, sitä tärkeämpää minulle myös on, että joogaan liittyy yhteisöllisyys, että joogasali on kuin toinen olohuone, jonne voin mennä ja tuntea kuuluvani omassa kaupungissani.

Joogakoulullani tehdään lyhyt meditaatio ennen harjoituksen alkamista. Siinä ei istuta vain paikallaan, vaan tehdään erilaisia liikkeitä käsillä ja visualisoidaan valkoinen kehä sydänkeskuksen kohdalle. Valon on tarkoitus ilmentää korkeampaa minää, omaa sielua, sydäntä tai miten sen haluaa ajatella. Valolle voi antaa huolensa ja vaikeat tunteensa, sille voi luovuttaa stressinsä ja kiireensä. Joka tunnilla meille muistutetaan, että valolle voi antaa ohjakset, ei tarvitse kiristellä hampaita. Meditaation lopuksi lauletaan aina sama mantra, samoin tunnin lopuksi oma mantra. Mantrat ovatkin nykyään lempiosioni joogatunneilla, eräänlaista yhteislaulua.

Yhdessä kohtaa kehotetaan huomaamaan myös muut läsnäolijat, ja silloin kaikki kääntyvät katsomaan toisiaan edessään ja takanaan ja vastakkaisilla penkkiriveillä, ja me kaikki nyökkäämme tosillemme muistuttaaksemme, että emme ole siellä yksin.

Kirkossa huomasin, että tämähän on aika samanlaista. Siellä noustaan ja istutaan, noustaan ja istutaan saman kaavan mukaan luterilaisen jumalanpalveluksen eri osioissa. Kädet ristitään kun rukoillaan. Kaikki tekevät liikkeet samaan aikaan, niin kuin joogassa. Yhdessä kohtaa kehotetaan huomaamaan myös muut läsnäolijat, ja silloin kaikki kääntyvät katsomaan toisiaan edessään ja takanaan ja vastakkaisilla penkkiriveillä, ja me kaikki nyökkäämme tosillemme muistuttaaksemme, että emme ole siellä yksin. On musiikkia, lauletaan. Pappi ja yksi seurakunnan jäsen lukevat ja puhuvat viisaita, lohduttavia sanoja rakkaudesta, huolenpidosta, siitä, miten emme voi päättää kaikesta, emme vaikuttaa kaikkeen. Voimme antaa huolemme korkeamman voiman kannettavaksi ja luottaa hyvyyteen, avata sydämemme.

Joogatunnilla viimeinen asana on savasana, jossa yksinkertaisesti maataan silmät kiinni lattialla muutama minuutti, joskus pidempään, niin että keho ja mieli pääsevät rauhoittumaan harjoituksen jälkeen. Usein opettaja sanoo, että jos toivoo hänen tuovan peiton, voi laittaa käden vatsalleen. Ei siis tarvitse enää nousta ylös, kun on jo asettumassa rauhoittumaan. On ihanaa, kun tuttu opettaja tulee peittelemään, niin että on suojassa ja lämmössä tunnin lopun ajan. Samalla tavalla virsikirjoja ojentava mies kantaa ihmisille heidän istuuduttuaan tyynyjä, joiden päällä istua tai joihin nojata. Viimeksi hän toi minullekin oman, nyt kun kirkko on alkanut olla viileämpi, ehkä ajatuksena ettei puinen selkänoja olisi niin kylmä.

Yhteistä on myös hyväksyminen. On asanoita, joita en aina halua tai jaksa tehdä. Opettajani tietävät sen eivätkä ihmettele, jos jätän jonkun asanan välistä ja sen sijaan meditoin tai katson ikkunasta ulos hetken aikaa. Hetken päästä liityn taas joukkoon, kun pääsemme seuraavaan liikkeeseen. Tätä ei kummastella, eikä sitä paheksuta. Kirkossa näyttää olevan samanlaista. En käy ehtoollisella, koska en näe sitä sopivaksi. Se on minulle vielä vieras asia, enkä ole kirkon jäsen. Sen sijaan istun ja luonnostelen hetken aikaa. Ehtoollinen ei kestä kovin kauaa, joten luonnoksista tulee pikaisia ja usein keskeneräisiä, mutta niiden ansiosta muistan jokaisen kirkkokäyntini.

Sen sijaan istun ja luonnostelen hetken aikaa. Ehtoollinen ei kestä kovin kauaa, joten luonnoksista tulee pikaisia ja usein keskeneräisiä, mutta niiden ansiosta muistan jokaisen kirkkokäyntini.

Aluksi mietin, että onkohan luonnosteluni epäkohteliasta. Mutta siellä käy myös mies, jolla on usein isot kuulokkeet päässä ja joka selailee kännykkää jumalanpalveluksen aikana. Ei hänellekään sanota mitään. Kaikki saavat näköjään tulla sellaisina kuin ovat, kunhan eivät häiritse muita. Sitten on kirkkokahvit, ja vaikka en tunne sieltä ketään enkä aina edes juttele kenenkään kanssa, pidän myös siitä osiosta. On kiva juoda teetä hetken aikaa, katsella ulos kauniille pihalle eikä heti kiirehtiä pois, samalla tavalla kuin teen joogakoululla.

Kaupungin olohuoneet

Paikkoja jonne mennä kaikkina viikonpäivinä, jonne ihmiset kokoontuvat ja laulavat yhdessä tai lausuvat mantraa, kuuntelevat viisaita sanoja, unohtavat hetkeksi kiireensä ja huolensa ja keskittyvät johonkin yhteiseen, ihmisyyden ja suurempien kysymysten läsnäoloon, hyvinvointiin ja välittämiseen.

Minusta on tärkeää, että tällaisia paikkoja on olemassa. Että niissä voi käydä, että niihin ovat tervetulleita kaikki. Toisia koteja, olohuoneita kaupungissa tai paikassa, jossa asumme, jonka jaamme. Paikkoja jonne mennä kaikkina viikonpäivinä, jonne ihmiset kokoontuvat ja laulavat yhdessä tai lausuvat mantraa, kuuntelevat viisaita sanoja, unohtavat hetkeksi kiireensä ja huolensa ja keskittyvät johonkin yhteiseen, ihmisyyden ja suurempien kysymysten läsnäoloon, hyvinvointiin ja välittämiseen. Aina joogatunnilta ja kirkosta kotiin mennessäni tunnen olevani rentoutunut, mieleltäni avoimempi ja avarampikatseinen, usein myös inspiroitunut, iloinen ja mielessä yksi jos toinen uusi, luova idea.

Ennen kaikkea olen iloinen, että kirkosta on tullut paikka, jonne tunnen kuuluvani, edes jollain lailla. Melkein yhtä paljon kuin olen aina tuntenut kuuluvani joogatunneille. Mutta on tärkeää löytää se omin paikkansa. Olen nimittäin käynyt toisissa kirkoissa aikaisemmin, ja niissä en ole tuntenut ihan näin lämmintä ystävällisyyttä ja mukaanpyytämistä. Samoin on ollut joogakoulujen kanssa. Kaikissa ei ole kodin tuntua, ei sitä tervetuloa toivottavaa sydämellisyyttä ja lämpöä. Kun sellaisen paikan on löytänyt, sinne haluaa takaisin.