Novelli: Mänty ja kallio

Tämä on kymmenes ja viimeinen osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!

Mäntykalliolla puhaltaa kylmä tuuli. On hämärä joulukuinen aamu. Kauempana orava kipittää lakastuneen heinikon läpi ja kiipeää aidan päälle. Taivaalla lentelee variksia nopeasti seilaavien pilvimassojen alla. Mäntykallio on autio lukuun ottamatta muutamia tuulessa puhaltavia lehtiä. Päivä valkenee hitaasti taivaanrannassa.

Kallio: Hei puu.

Mänty: Hei mäki.

K: Mihin olemme menossa tänään?

M: Etelään. Tuuli vie tänään etelään.

K: Mutta me emme mene minnekään.

M: Emme. Emme niin.

Aamun ensimmäinen auto ajaa hiljaa läheistä pikkukatua pitkin. Se on sininen ja sen toinen etuvalo loistaa himmeämmin kuin toinen. Auton jälkeen kadulla vallitsee taas hiljaisuus. Läheisen suuren tien liikenne alkaa kuulua selvemmin valon lisääntyessä.

K: Aivan. Entä ihmiset?

M: Heillä menee ihan hyvin.

K: Entä me, miten meillä menee?

M: Meilläkin menee ihan hyvin.

K: Kaikillako menee hyvin?

M: Sanoisin niin.

K: Se on hyvä. Eikö vain?

M: Minusta se on hyvä.

Pikkukatua pitkin alkaa liikkua ensimmäisiä koiranulkoiluttajia ja muita aikaisia kulkijoita. Ikkunoihin syttyy valoja. Valo lisääntyy, mutta ei tule kirkkaaksi. Tuuli alkaa hellittää. Pikkulinnut alkavat tehdä aamuetsintöjään lähipuissa.

K: On joulu.

M: Niin on.

K: Pitkä matka kevääseen.

M: Niin on.

K: Mutta ei se oikeastaan mitään muuta.

M: Ei niin. Täällä me vain olemme.

K: Niin olemme. Me ja ihmiset ja muut.

M: Niin.

K: Mutta joku päivä voi olla toisin.

M: Niin voi. Jos puut katoavat, katoaa pian myös kaikki muu.

K: Vain minä jään sen jälkeen, pitkäksi aikaa. Se olisi yksinäistä.

M: Voin vain kuvitella.

Suuren kadun liikenne lisääntyy. Pikkukadulla alkaa ajaa autoja harvakseltaan. Ihmiset tervehtivät toisiaan, koirat heiluttavat häntää, jotkut haukkuvat. Puutalon ikkunaan ilmestyy kissa tarkkailemaan tapahtumia. Sen takana välkkyy koristeltu ja valaistu joulukuusi.

K: Tänne he tulevat, etsimään meitä, mutta silti he eivät ymmärrä.

M: Niin.

K: Mitä me voimme tehdä? Sinä tunnet heidät paremmin, olet enemmän heidän kaltaisensa.

M: Mitä tarkoitat?

K: Olet lyhyempi-ikäinen, niin kuin he.

M: No joo, se on suhteellista. Heihin verrattuna elän helposti paljon pidempään.

K: Niin kai. Mutta minuun verrattuna niin paljon lyhyempään. Mitä minä tekisin ilman seuraa? Olisin vain?

M: Ymmärrän huolesi, mäki.

K: Ja minä sinun, puu. Mitä me siis voimme tehdä? Miten saamme heidät ymmärtämään tekojensa seurauksia?

M: Puhumalla heille, rakas mäki, puhumalla. Sitä he ymmärtävät parhaiten.

K: Kuuntelevatko he?

M: Jotkut kuuntelevat. Heitä on yhä enemmän.

Mäen viereistä polkua kävelee pariskunta nuoren koiran kanssa. Kerrostaloissa melkein kaikissa ikkunoissa palaa valo. Ikkunalaudoille on sytytetty kynttilöitä ja parvekkeilla vilkkuu jouluvaloja. Tuuli puhaltelee enää lievinä puuskina ja heittelee viimeisiä lehtiä pitkin katuja ja kalliota. Jossain soi ensimmäinen kirkonkello. Hämärä alkaa hellittää ja taivaalta putoilee muutamia hiutaleita. Kohta sataa lunta.

K: Niin, hyvä ystäväni puu. Niin olen ymmärtänyt. Mutta riittääkö se? Ehdimmekö ajoissa, ennen kuin on liian myöhäistä?

M: Voimme vain yrittää parhaamme. Ja toivoa, että ihmiset heräävät ja havahtuvat elämän totuuksiin omalla opintiellään. Aika näyttää.

K: Niin, aika. Aina aika.

M: Niin.

K: Hyvää joulua, puu.

M: Hyvää joulua, mäki.

K: Ja hyvää uutta vuotta.

M: Samoin sinulle: Hyvää uutta vuotta.

K: Ihmisille myös.

M: Ihmisille myös.

K: Ehkä he kuuntelevat paremmin ensi vuonna?

M: Ehkä, toivotaan niin.

K: Toivotaan niin.