Novelli: Aamulla aikaisin

Tämä on viides osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!

Kenkä tumpsahtaa maahan ja ylös, maahan ja ylös, iskut rytminantajia, keuhkoissa virtaa ilma, ilma kulkee ulos, pistelee, viiltelee, kylmä, kylmä, kylmä ja juoksu jatkuu, jatkuu vaikka veri tuntuu kurkussa jo. Ja taas: isku maahan, nousu ylös, katse rauhassa tiessä edessäpäin, maisema kaunis, syksy on tullut, syksy täällä, juostaan niin kauan kuin voi, kuin voi, isku maahan…

Juostessa Jokke katselee edessä aukeavaa aamuista katumäkeä. Lehtiä putoilee siellä täällä, nopea hölkkä on tasaista, rytmi selkeää niin kuin aina aamulla aikaisin, linnunlaulu ei kuulu enää. Jokke katsoo katua, ei ketään muuta liikkeellä, juoksu vie eteenpäin, ylös mäkeä, jalat lehtien päältä, kosteaa, märkää, asvalttia pilkottaa sieltä täältä kelta-vihreä-ruskean vellin läpi, ilmassa tuoksuu kirpeä ja mätä, lakastunut ruoho, maa, kukat, puunalut, jotka eivät jaksaneet tätä kesää pidemmälle.

Lopulta, viimein, käännös pikkupolkua mäntymäelle, maata, soraa, kallion kovaa alustaa, jalat vievät mäelle, ilma viileää silmissä, korvissa, keuhkoissa, mihin henki kulkee syvempään ja enemmän, ja sitten askeleet mäen laella. Jokke pysähtyy, nojaa käsiä polviin, hengittää, huohottaa, keuhko, veri, metalli, pieni pistos rinnassa ja – vapaus. Vapaus. Vapaus. Joken aivan oma.

Okei, Jaana oli sanonut eilen se lyijynharmaa raskas katse silmissä heidän jokaviikkoisella perjantai-illan kävely- ja kahvitapaamisella. Okei. Ja sitten:

Mitä me siis teemme?

Jokke oli katsonut takaisin suu aavistuksen auki, niin, leuka oikein loksahtaneena niin kuin joskus käy kun ei tiedä, mitä sanoa, ajatella. Kun avaruustutka mielen sisällä etsii sanoja, ajatuksia, jotain, josta saada kiinni. Hapuilua, hapuilua, ja sitten se leuka, aina avonaisena, se ilme katseessa, peilinä Jaanalle. Ja vaikka Jokke tietää, kysymys on vaativa, täytyy tietää, sanoa jotain, tutkalaite ei haravoinniltaan saavuta, ei mitään ja Jaana odottaa, odottaa niin kuin aina niin kärsivällisenä paitsi ei enää eilen.

Jaha, hän oli sanonut. Jaana, kaunis harmaasilmä.

Sitten hän oli huokaissut.

Ja hetki meni ohi, katosi tutkaluotaimen kanssa avaruuteen, Jokke jäi siinä katseella hapuilemaan, Jaana puki jo päälle. Liiku mies, liiku! Jokke huusi itselleen mielessään ja sitten Jaana oli jo ulkona kahvilan ovesta, tällä kertaa ei jaksanut, ei odottaa ja Jokke leuka auki mielensä kadotessa avaruuteen eikä ehtinyt hän, ei juokseva mies, nopein luokallaan aikoinaan.

Jokke nostaa katseen. Taivas valkea, mänty ruskeaa, havut mustanharmaa huiskamuodostelma alaoksan reunalla, kallio harmaa, vakaa silmämuna, joka katsoo tyhjänä ammottavaan aukkoon maan päällä ja Jokke seisoo hetken kunnes henki on hiljaa. Sitten hän aloittaa jumppasarjan ja ajattelee enää jalkoja, jalkoja, käsiä, numerosarjoja.

*

Eteisessä vastaan tulee lämmin ilma, pesuaineen tuoksu ja rakeisenharmaa valo viereisen keittön ikkunasta, joka aukeaa itään kiipeilytelineiden ja urheilupuiston kulmalle. Jokke irrottaa oikean kengän jalasta vasemman jalan päkiällä, sitten vasemman oikealla, kumartuu, nostaa ne ruutukuvioiselle matolle kenkätelineen viereen kuivumaan. Vasurin alta pilkottaa puolilakastunut lehti. Jokke jättää sen paikalleen. On helpompi imuroida se sitten kun se on kuiva ja irronnut. Tänään olisi joka tapauksessa siivouspäivä töiden jälkeen, niin kuin aina keskiviikkona.

Harmaa taivas, harmaa jää, lyijynraskas vesi pienessä neliössä, johon he joka-aamuiset uimarit laskevat hiljaisuuden vallitessa kehonsa. Nainen oli ollut laiturilla ennen Jokkea ja Jokke oli hitaasti lähestynyt omalle vuorolleen.

Kuumat, tönköt pulssijyskyttävät jalat vievät tiskialtaalle. Jokke avaa hanan, valuttaa veden, avaa kaapin, ottaa sieltä lasin, täyttää sen, juo tyhjäksi, täyttää toisen lasillisen ja hörppii vielä puolet. Toinen puolisko lasissa, lasi kädessä hän siirtää katseen ikkunaan, jonka edessä koivunoksat pitävät vielä keltaisia lehtiä paikallaan. Viereinen vaahtera on jo puoliksi paljas tuulisen yön jäljiltä. Puussa ei istu lintuja.

Jaanan hymy tulee mieleen. Ja solakanpyöreä vartalon linja. Ne hän näki ensimmäiseksi ja jotenkin häikäistyi sisältäpäin kun katseli uutta kävijää viime vuonna talviuintiseurassa. Harmaa taivas, harmaa jää, lyijynraskas vesi pienessä neliössä, johon he joka-aamuiset uimarit laskevat hiljaisuuden vallitessa kehonsa. Nainen oli ollut laiturilla ennen Jokkea ja Jokke oli hitaasti lähestynyt omalle vuorolleen.

Naisen ruumis laskeutui veteen, valkea iho, kukkakuvioinen uimapuku, oranssinvihreä uimalakki, jalkineet ja käsineet samaa sarjaa. Jokke laiturilla sinisissä uimahousuissaan ja oikeastaan olisi pitänyt olla kiire. Jostain syystä hän ei ollut herännyt sinä aamuna ja olisi pitänyt olla töissä jo ja levoton askellus siinä naista odottamassa. Sitten nainen oli kääntänyt katseensa taivaaseen ja jokin siinä, katseessa, hiljaisessa nautinnossa, hetkessä kokonaan ja häikäisy, ping, Joken rinnassa.

Jokke oli rakastunut sillä hetkellä. Hän tiesi sen, vaikkei tiennyt ollenkaan, ei ollut tuntenut sellaista, ehkä koskaan oikeastaan.

Sitten nainen kiipesi ylös, tervehti Jokkea, Jokke suu auki, nyökkäsi vain, jotain sentään, ja sitten hän itse oli avannossa. Kylmä, kuuma, kylmä, kuuma ja vähän ajan päästä matkalla töihin pyörällä taas niin kuin aina, kesät talvet.

Viikkoja oli mennyt, että hän sai kerättyä rohkeutta. Töissä ei edes huomattu, vaikka hän ei tullut tasan kahdeksaan niin kuin yleensä, kymmenen vuotta peräkanaa. Ja joka kerta tiistaisin ja torstaisin nainen siellä, mustanharmaa uimapuku, harmaa katse silmissä, hiljainen aamu utusäässä, lumisäässä, kivikovapakkassäässä, lumi ehti sulaa ja sataa taas, jää oheta ja paksuta. Aina vain Jokke hiljaa, odotti naista, laskeutumista jäiseen avantoon, joka suli hänen ympärilleen, sulki syleilyyn, aamun hiljaiseen.

Jokke hymyili. Nainen myös. Kaikuluotaintutka oli löytänyt jotain – ping.

Kunnes tuli se päivä kun nainen hymyili, ja Jokke takaisin. Pulahduksen jälkeen nainen oli pukuhuonekäytävällä, siinä, paksussa, beigessä huivissaan, kuviotakissaan ja punaisissa saappaissaan. Hän odotti, ei hymyillyt enää mutta odotti.

Käydäänkö kahvilla? nainen oli kysynyt.

Jokke hymyili. Nainen myös. Kaikuluotaintutka oli löytänyt jotain – ping.

Käydään, Jokke oli sanonut.

Sydän sykki sitten, sykki ja sykki Joken vaihtaessa kuivat päälle pukuhuoneessa.

Minä olen Jaana, nainen oli sanonut kun Jokke tuli pihalle omissa verkkareissaan ja ohut, sininen toppatakki päällä ilman kaulahuivia. Syvänharmaa hymy naisen silmissä, harmaan taivaan alla ja Jokke oli ajatellut: Kaunis.

Jokke, Jokke oli vastannut. Ja sitten: Kiva kun kysyit, onkin pitänyt kysyä samaa…

*

Käpy ponnahtaa kengän edestä, vierähtää katuojaritilään. Lori lori loti sateen jälkeinen vesi virtaa sen ohi kehikosta sisään ja kohisee jossain alhaalla maan uumenissa onkaloissa, joihin ihmisillä ei ole asiaa. Jokke taluttaa pyörää loppumatkan kotiin sateen lakattua. On ollut pakko hidastaa monta kertaa päivässä, antaa tutkalaitteelle tilaa. Vihdoin se on alkanut löytää jotain taas, pimeästä hiljaisuudestaan.

Eilen hän oli laittanut Jaanalle viestin, kysynyt, voidaanko jutella. Huomenna, Jaana oli vastannut. Toivoa on vielä.

Jokke nostaa katseen taivaalle, sitten viereiselle Mäntymäelle, yksinäiselle puulle kukkulan laella. Kuin kompassineula se seisoo siinä säässä kuin säässä vuodesta toiseen. Anna minulle rohkeutta nyt, Jokke sanoo hiljaa mielessään. Auta löytämään oikeat sanat.

No oletko miettinyt? Jaana kysyy kun he illalla puhuvat.

Olen, Jokke sanoo, ajattelee tutkan pulssikilinää mielessään, ping, se sanoo välillä, ping, ja Jokke hymähtää vähän.

Tiedän, että se tuli äkkiä, Jaana sanoo. Olemme tunteneet vasta jonkin aikaa, ja se on aika iso kysymys. Mutta kun tässä iässä ei ole enää aikaa tuhlattavana, ja haluan olla suhteessa, jossa tehdään asioita yhdessä. Se puutarhapalsta on tärkeä osa lapsuuttani, mutta en voi hoitaa sitä yksin.

He ovat hetken hiljaa. Sitten Jokke vetää syvään henkeä.

Tiedän, Jokke sanoo. Tiedän… On vain niin vaikea muuttaa rutiineja.

Ymmärrän, Jaana sanoo. Haluan vain tietää, oletko täysin sitä vastaan, vai oletko sille avoin, edes joskus lähitulevaisuudessa. Muuten…

He ovat hetken hiljaa.

Sitten Jokke vetää syvään henkeä.

Kyllä, hän sanoo Jaanalle ja hymyilee. Sano vain sukulaisellesi, että otetaan se palsta. Ehkä on aika vähentää urheilua. Olenkin tässä jo selaillut puutarhablogeja ja katsellut siemenvalikoimia netissä…

Jokke kuulee Jaanan naurahduksen toisessa päässä. Se kuulostaa iloiselta. Jokke jatkaa:

Tärkeintä on kuulemma aloittaa suunnittelu jo alkuvuodesta ja luoda hyvä rutiini. Ja tiesitkö, että yöpakkasia pitää usein varoa vielä huhtikuussa, (Jaanan nauru jatkuu) ja aamulla aikaisin olosuhteet ovat parhaat kastelulle hellesäillä. Minä voisinkin käydä aamulenkillä aina sitä kautta…