Novelli: Tuolit

Tämä on seitsemäs osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!

Arto katsoo ikkunasta alla aukeavaa pihanäkymää. Sää on lämmin, lempeä. Pehmeä elokuun ilta-aurinko maalaa maiseman punertavaksi, ja talon edessä kasvavat, aina mäntymäelle asti marssivat korkeat, vanhat havupuut hehkuvat kuin nuotion hiillos. Ilma tuntuu väreilevän, aika odottaa. Rauha ja loppukesäinen tyyneys on laskeutunut kaupunginosan ylle. Pihalla rikkaruohot rehottavat ja parkkipaikkaa ympäröivä aita on vallattu: heinä ja korkealle kasvavat, myöhäiset villikukat kiipeävät ruskeaa aitaa pitkin ja näyttävät siltä, kuin hetkenä minä hyvänsä voisivat kaataa sen kumoon.

Arto antaa katseen mennä mäntyrunkojen väliselle nurmikolle, missä kaksi tuolia katsoo maisemaa vierekkäin, talosta poispäin. Hän odottaa. Vielä on aikaista. Pihalla pesutuvan ovi aukeaa, sulkeutuu hetken päästä taas. Lyhyen aikaa askeleet kuuluvat vaimeina asvaltoidulla pihatiellä. Lopulta raskaampi ovi aukeaa, ehkä naapuritalosta. Ikkunaan leijailee pesutuvan ja pyykinpesuaineen tuoksua.

Viimein hetki lyö, on aika. Tunne tulee sisältäpäin, hiljaisuudesta. On aika mennä ulos.

Arto istuutuu vasemmanpuoleiselle tuolille, joka on ruskeaa puuta. Viereinen hopeanvärinen odottaa vieressä. Hetken päästä pihalla talon suunnalla kuuluu pehmeitä askeleita, sitten ne pysähtyvät, ja Lili istuutuu omalle tuolilleen. Arto kääntää katseensa, sanoo:

Hyvää iltaa.

Kuten samoin, Lili sanoo ja hymyilee aavistuksen Artolle takaisin.

Sen jälkeen he kääntävät katseensa kohti mäntymäkeä ja auringonlaskua sen takana. Hitaasti taivas värittyy haaleaksi, väreileväksi. Viimeiset pääskyset lentävät vaaleanpunaista taivaanrantaa vasten.

*

Lumi on peittänyt maan pihan yllä. Pakkaset ovat hellittäneet, mutta mäntyjen välinen valkoinen kenttä säkenöi haaleankirkkaassa helmikuun valossa. Mäntyjen punarungoilla hohtaa kaarnaan tupruttanutta lunta, ja havut painuvat raskaina maata kohti. Lintupöntön luona siemenet ovat tehneet lumeen puolikaaren muotoisen kuvion. Ainoat jäljet ovat lintujen, koirien ja lasten, jotka ennen kouluun menoa tekivät kierroksen pihan ympäri. Yksi yksinäinen lumienkeli odottaa tuolien vieressä. Niissä ei ole istunut kukaan pitkään aikaan.

Arto juo aamukahvia keittiön ikkunassa. Talven raikas valo hiipii sisälle, mutta keittiön taempi osa jää varjoon. Sieltä kuuluu vanhan kaappikellon kliksutusta. Mutten asunnossa on hiljaista, ulkona samaten. Niin hiljaista, että suljetun ikkunankin takaa voi kuulla mäen alapuolelta tulevaa liikenteen ääntä nelikaistaisella, kaupunkiin ja sieltä poisvievällä tiellä.

Kahvi tuoksuu vahvana vaimeassa aamussa. Arto hengittää keittiön ilmaa sieraimiin, sulkee silmät, odottaa. Kun hän avaa ne, vastapäisen männyn latvaan on ilmestynyt tikka. Arto seuraa aikansa sen pohdintaa, hakkaamista, oksan kiertämistä ja uutta yritystä löytää etsimäänsä nokallaan. Lopulta Arto nostaa kupin huulilleen, juo viimeisen, jo haalenneen tilkkasen, kääntyy ja laskee kupin tiskialtaaseen odottamaan. Hän laittaisi sen tiskikoneeseen myöhemmin.

Lumi narskuu kenkien alla. Kävely pihan läpi on raskasta syvässä lumessa ja kestää kauemmin kuin yleensä. Huuru puskee suusta ja sieraimista ulos silmille. Sen läpi katse menee vaivihkaa kahteen lumen saartamaan tuoliin peremmällä pihamaalla. Ne saavat odottaa vielä, ennen kuin kukaan pääsee niille istumaan. Ehkä pitkänkin aikaa, sen verran lumista tänä talvena on ollut, ja kylmä. Arto muistaa, miten viime talvena niillä juotiin kaakaota vilttien alla vielä tammikuussa… Aina he kahdestaan. Arto ja Lili, naapurit.

Se oli sanaton sopimus, joka alkoi kauan sitten. Arto oli leskeksi jäätyään vienyt tuolin kerrostaloalueen etupihalle, niin että tuolista saattoi ihastella mäntykalliota ja sen yllä avautuvaa auringonlaskutaivasta. Iltaistunnoiksi hän oli niitä nimittänyt, enimmäkseen itselleen. Ei ollut montaa, kenelle puhua. Eikä montaa, kenen kanssa olla puhumatta. Kun hän sen lumettoman talven ja kevään ja kesän vain jaksoi mennä istumaan iltansa pihamaalle, tiesi hän selviävänsä vielä yhdestä yksinäisestä yöstä tyhjäksi tulleessa asunnossa, jossa vain hän ja kaappikello sykkivät sydämineen yksinäisyydessään.

Sitten eräänä heinäkuun päivänä Arton tuolin viereen oli ilmestynyt toinen tuoli. Ja kun hän oli illalla mennyt katsomaan kesäistä iltataivasta mäntykallion yllä, hopeiselle tuolille löytyi myös omistaja: naapurissa asuva Lili. Arto ei enää muista, miten se kaikki alkoi. Puhuivatko he ensimmäisenä iltana? Tervehtivätkö? Olivatko he hiljaa, yhteisymmärryksessä? Siitä on niin kauan nyt. Mutta vähitellen he olivat tutustuneet toisiinsa, kahdella tuolillaan istuen, joskus harvoin pihatiellä kohdaten.

Toinen sanaton sopimus oli, etteivät he tavanneet muuten. Artolla ei ollut Lilin numeroa, Lilillä ei Arton. Lili astui naapuritalossa kymmenettä vuotta, sen Arto tiesi. Ja sen, ettei tämänkään mies enää elänyt. Silti he onnistuivat tapaamaan tuoleilla melkein päivittäin, paitsi talvella, mutta silloinkin he aina sään salliessa löysivät tiensä tuoleilleen istumaan. Mutta nyt lunta ja pakkasta oli kestänyt niin kauan. Ensimmäistä kertaa Arto oli ehtinyt alkaa kaivata Liliä, jota muutenkaan ei ollut näkynyt piha-alueella sitten marraskuun.

Kymmenen minuutin kävelyn jälkeen Arto pääsee vihdoin tutun puutalon eteen. Viereisen naapuritalon pihalla pilkistää punaisia ruusunmarjoja lumikerroksen alta. Ikkunassa hänen tarpomistaan seuraa musta kissa. Se istuu hievahtamatta paikoillaan ja katsoo pitkään, ennen kuin sulkee silmänsä. Kun se avaa ne taas, Arto on jo kulkemassa Ailin portin läpi kohti ovea.

Arto avaa oven omalla avaimellaan. Hetken aikaa hän kuulostelee, sulkee sitten oven takanaan. Hän riisuu lakin ja hanskat, suljauttaa ne tyylikkääseen tapaansa takin taskuun. Sitten hän alkaa avata takin nappeja ja huikkaa samalla: Aili? Oletko jalkeilla? Lopulta hän riisuu takin, laittaa sen henkariin roikkumaan, ottaa kengät pois ja kävelee peremmälle puutalon tavarantäyteiseen asuntoon.

Iäkäs rouva, paljon ikäistään vanhemman, ja samalla jotenkin ajattoman näköinen, istuu urheilukentän puoleisessa pienessä tupahuoneessa ja neuloo. Hän ei nosta katsettaan, vaikka Arto on varma, että tämä on huomannut hänen tulonsa. Puikot kilkattavat, lanka kulkee käsien välistä sutjakasti, neule on jo puolitiessä. Villapusero, tai jokin boleron tapainen, Arto ajattelee nähtyään satoja Ailin käsitöitä vuosien saatossa. Ennen Aili kertoikin niistä mielellään ja esitteli, mallitteli Arton päällä ja kävi välillä ompeluseuroissakin. Mutta vuosien saatossa Aili on tullut yhä erikoisemmaksi ja eristyneemmäksi, eikä suostu enää käymään missään. Kotipalvelun ja Ailin kummitytön Virpin lisäksi vain Arto käy tätä enää tapaamassa säännöllisesti.

Hei serkkuseni, Arto sanoo puolihuokaisten katsottuaan hiljaista neulomista muutaman hetken. Mitä tupaan kuuluu tällä viikolla?

Kilkutus vastaa takaisin. Arto menee istumaan nojatuoliin ikkunan toiselle puolelle, katsoo hetken Ailin keskittynyttä neulontaa, sitten valkoista, tammikuista aamupäivän lähestyvää hetkeä. He ovat hiljaa. Ulkona talon edestä ajava sininen auto on melkein huomaamaton vaimeassa lumihangessa. Sen perässä tulee hiljaista taas. Arto huomaa huokaavansa. Olisi helpompaa, jos olisi joku, jonka kanssa puhua… Ja mitä jos he eivät enää tapaa, mitä jos Lilille on käynyt jotain? Hän huomaa kaipaavansa Liliä enemmän kuin olisi uskonut. Sitten, yhtäkkiä, kilkatus keskeytyy.

Ailia katsoessaan Arto näkee tämän pienet, ryppyjen taakse puoliksi piiloon jäävät silmät, yhä kirkkaina kuin lähteen peilit. Aili tarkkailee Artoa hetken. Sitten hän avaa suunsa ja sanoo käheällä äänellään:

Talven jälkeen tulee kevät.

Arto katsoo Ailia, on hiljaa, odottaa.

Aili kääntää katseen taas neuleeseen, lukee sitä hetken kuin sanomalehteä, jatkaa neulomista.

Sitä vain tarkoitan, Aili jatkaa katse neuleessa, että toivoa on vielä.

Arto jatkaa Ailin tarkkailua. Sitten hän huomaa hymyn, joka etisytyy tämän huulille, oikein muikean. Hymyn, joka on kuin se tietäisi. Arto ei uskalla hymyillä, ei suullaan. Mutta sydämessä herää pieni toivon valo.

*

Avoimesta ikkunasta kuuluu lintujen kuorolaulua. Mustarastaita, varpusia, muita pikkulintuja. Kaikki kutsuvat toisiaan ja kevättä, laulavat täysin rinnoin niin että kerrostaloalueen ilma täyttyy lakkaamattomasta kauniiden sointujen virrasta. Keittiöön lennähtää kevätkärpänen. Se surisee ja hurisee ensin ikkunan lähellä, uskaltautuu sitten peremmälle tyhjään asuntoon, jää sinne kieppumaan ympäriinsä. Lopulta se löytää tiensä taas ulos, pörräilee ympäriinsä korkeiden mäntyjen välistä, laskeutuu asteittain pihaa kohti. Lopulta se istahtaa vanhan, sään kuluttaman puisen tuolin selkänojalle samalla hetkellä kun kaunis ilta-auringon valo osuu tuoliin ja heittää maahaan varjon.

Varjosta ei voi erottaa pientä, selkänojalla istuvaa kärpästä, mutta tuolilla istuvan ihmishahmon siitä voi havaita. Ja sen, että viereisen tuolin varjossa samanlainen hahmo maalautuu vielä vilpoisalle, ujojen ruohonkorsien täplittämälle pihamaalle. Ja kun oikein tarkkaan katsoo voi havaita, että varojen välissä kaksi kättä ovat löytäneet toisensa. Ne pitävät toisistaan kiinni ja jokin niiden päättäväisessä otteessa kertoo, etteivät enää aio päästää irti.