Novelli: Tyttö ja varis

Tämä on toinen osa kuvitteelliseen Mäntymäen kaupunginosaan sijoittuvasta luonnosnovellien sarjasta. Tällä sivulla voit lukea lisää bloginovellien kirjoittamisesta ja muut sarjan novellit!

Omenankukkien terälehdet täyttävät ilman, putoilevat maahan kuin keväinen lumisade. Tyttö kävelee mäkeä ylös uudet lenkkarit jalassa, astuu voikukkien ja valkovuokkojen välistä mäntyjen ja koivujen alla, kunnes tulee kovalle kalliolle, seuraa sen railoja ylös mäenlaelle asti. Siellä tyttö pysähtyy, pienen matkan päässä vanhasta männystä, joka on seissyt paikallaan yksin iät ja ajat, niin kauan kuin kukaan lähialueen asukkaista voi muistaa, ehkä kauemmin kuin kukaan heistä ja heidän edeltäjänsä täällä. Puista on vaikea tietää, paitsi jos tietää, ja silloinkin se voi olla vaikeaa. Niin tyttö kuuli jonkun sanovan radiossa tai televiossa, tai sitten ääneenluettuna lastenkirjasta, joku hassunhupsu satuhahmo kaikkitietävällä äänellään.

Tyttö pitää katseen valkokukkalumisessa taivaassa, siristää silmiään kaiken takana hohtavaa keväänsinistä kohti. Sitten hän sulkee silmät, tuntee auringon lämmön ilmassa ja kukkien tuoksun ympärillä. Vihdoin on kevät, enää muutama viikko jäljellä koulun kevätjuhlaan ja kesälomaan. Hetken päästä tyttö avaa silmät taas, katselee ympärilleen. Varis loikkii maassa männyn alla, rapsuttaa nokallaan maata, heilauttaa sitä sivuliikkeellä yhteen suuntaan uudestaan ja uudestaan, vaihtaa sitten puolta. Tyttö pitää katseen kiinni variksessa, kunnes se kyllästyy ja nousee lentoon kraakuna kurkussa. Pienen odotuksen jälkeen tyttö seuraa uutta kalliorailoa siihen kohtaan, missä varis hetki sitten seisoi, jää siihen vanhan männyn juureen, kultapunertavan kaarnarungon viereen seisomaan.

Lenkkarin kärjellä tyttö raapii multaa, saa pölyistä maata uutuudenjähmeälle kengälle ja valkoiseen kumireunaan tulee pieniä naarmuja. Tyttö raapii lisää, vetää viivaa seuraten ruohikon kuvioita ohuessa maassa männyn juurten lomassa. Koko jalka kuin vetotikku, jolla hän viisarin lailla siirtää kelloa eteenpäin, eteenpäin, sekunti, minuutti, tunti kerrallaan. Kuin keittiön seinäkellossa, mistä hän on oppinut lukemaan viisareita ja kellonlyöntejä, ja tylsinä iltapäivähetkinä laskemaan, kauanko jaksaa pidättää hengitystä. Hän on melkein minuutissa nyt, se on hänen ennätyksensä, joka tuli rikki viime viikolla äidin taas jäätyä pitkään töihin palaverin takia. Tytöllä on ollut paljon aikaa harjoitella.

Hitaasti melu ja äänet painuvat taka-alalle ja sitten tyttö kuulee toisen äänen, yläpuoleltaan. Kuin jokin raapisi ja koputtaisi oksia korkealla, minne on vaikea nähdä.

Lopulta hän kyllästyy ja katsoo ympärilleen. Kukkasade jatkaa hidasta lipumistaan ja leijumistaan ilmassa. Mäen alapuolella puutaloalueen reunalla ohi ajaa auto ja luokkakaverin äiti työntää lastenvaunua mäkeä ylös. Lenkkeilijä juoksee vaunujen ohitse. Toisella puolella katua karvainen koira saa iltapäivälenkitystään toiseen suuntaan, mäkeä alas kirjastolle päin. Ja aivan toisella suunnalla, mäen alapuolella, tyttö voi kuulla voimakkaasti liikennöidyn katuväylän liikenteen. Melu on korviahuumaavaa jos kuuntelee kauan. Vieressä ei ole kiva seistä. Tyttö joutuu usein nostamaan kädet korville, jos bussia kaupungille joutuu odottamaan liian kauan.

Hitaasti melu ja äänet painuvat taka-alalle ja sitten tyttö kuulee toisen äänen, yläpuoleltaan. Kuin jokin raapisi ja koputtaisi oksia korkealla, minne on vaikea nähdä. Tyttö kurottaa kaulaa ja taivuttaa niskaa taaksepäin, koettaa paikantaa rapsuttavan äänen, mutta ei ensiksi näe mitään. Sitten hän näkee pyrstönvilahduksen. Olisiko tikka siellä? Tikka on tytön lempilintu, ja niitä on lähistöllä muutama. Iltaisin mustarastaiden laulun ja pikkulintujen tsirpitysten ohella tikan poraavia ääninauhoja voi kuulla sieltä täältä lähistön metsistöistä ja puista. He ovat joskus äidin kanssa seuranneet niiden ääniä ja etsineet tikkoja kuin aarrekartta kädessä. Se on ollut hauskaa. Ehkä sellaiselle tulee aika taas, kun kesä alkaa.

Tyttö joutuu suoristamaan pään taas, ettei niskaa ala kiristää. Otsaan tulee huimaava tunne. Se naurattaa vähän, saa silmät väsyneiksi ja niihin tulee muutama kyynel. Nyrkkikämmenillään hän pyyhkii silmiä kuiviksi taas. Sitten hän kuulee kevyen tömähdyksen vierestään, kuin jotain olisi tippunut alas. Tyttö katselee maata ympärillään, ei löydä etsimäänsä. Kenkien vieressä näkyy vain ruohonkorsia, pudonneita omenankukkia ja muuta siitepölynöyhtää, kalliota, keppejä ja männyn juurten kiemuroita. Jostain tulee maan tuoksu, sellainen kuin se on vain keväällä. Ketään ei näy lähistöllä, kun tyttö katselee ympärilleen. Sitten, lopulta, silmät huomaavat eriskummallisen, pienen ja värikkään esineen pienen matkan päässä puun juurelta.

Tyttö ottaa muutaman askeleen esinettä kohti, kumartuu poimimaan sen ylös. Tonttu. Pieni muovinen lelu, jolla on värikkäät vaatteet ja pystytukka. Tonttu on likainen ja sen takkuhiukset ovat täynnä siitepölynöyhtää ja kaarnahippuja, vähän sammaltakin, sellaista kuivaa jota kasvaa puunkaarnassa. Mutta muuten se on ehjä, muutamaa naarmua lukuunottamatta. Tyttö katselee tonttua kädessään vähän aikaa, pyyhkii sitä sitten vähän takinhihalla, päättää ottaa sen kotiin mukaan ja pestä sen hyvin.

Tyttö loikkii tasajalkaa mäkeä alas muutaman metrin, jatkaa sitten kävelyä tavalliseen tapaan. Lenkkarit suhistelevat kovalla kalliolla. Tyttö pitää niiden äänestä, ne tuovat mieleen kevään. Sen kun saa uudet lenkkarit joka vuosi koska jalat ovat kasvaneet taas. Ei niin kuin äidillä, jolla on samat monta vuotta peräkanaa. Kädessä tyttö pitää tonttua, ei viitsi laittaa sitä likaisena takin taskuun. Männyn latvassa varis katsoo tytön kulkua. Ties mitä se ajattelee. Oliko tonttu sen? Vai sattuiko varis vain tönäisemään sen alas samaan aikaan kun tyttö oli puun alapuolella? Sitä ei koskaan saa tietää kukaan paitsi lintu itse. Sininen taivas sen takana muistuttaa talvesta jos katsoo tietystä kulmasta, sininen avaruus täynnä valkoista kukkasadetta.

Kotona tyttö jättää lenkkarit eteiseen ja laittaa takin roikkumaan naulakkoon. Tontun hän vie suoraan kylpyhuoneeseen ja laittaa sen lavuaariin valuvan veden alle. Hän annostelee pumppupullosta saippuaa kädelleen, hieroo sitä toisella vaahdoksi ja levittää vaahdon tontun päälle. Vesi värjäytyy harmaaksi. Tyttö saippuoi tontun muutamaan kertaan, ennen kuin vesi jää aivan kirkkaaksi. Lopulta hän kuivaa sen käsipyyhkeellä, turkoosin värisellä, vieraille tarkoitetulla. Kylpyhuone tuoksuu sitruunasaippualta ja tytön iho keväiseltä ja kuivalta.

Yöllä tonttu näkee unta. Se lentää variksen mukana puunlatvasta toiseen. Koskaan se ei pelkää pudota, varis pitää sitä tiukasti nokassaan.

Tyttö vie tontun huoneeseensa, jättää sen pöydälle odottamaan. Sitten hän palaa eteiseen naulakon viereisen sivupöydän luokse. Metallikulhossa kolikoiden, erimuotoisten kivien, avainten ja hiusklipsien vieressä lojuu käsivoidepullo. Tyttö koskettaa sitä varovasti, sivelee sen pintaa. Vieno tuoksu tulee nenään. Sitten tyttö avaa pullon, vie sen nenän alle ja tuoksuttaa voidetta. Vähän ajan päästä hän hymyilee. Hän siirtää pullon etäämmäs, vetää hetken aikaa henkeä, nostaa taas pullon nenän alle ja tuoksuttaa. Hän tekee näin vähän aikaa kuluneen peilin edessä. Lopulta hän sulkee pullon ja laittaa sen takaisin varaston avainnipun viereen odottamaan. Sitten, räsymaton raitoja seuraten, hän palaa takaisin omaan huoneeseensa, ja jättää oven raolleen takanaan.

*

Yöllä tonttu näkee unta. Se lentää variksen mukana puunlatvasta toiseen. Koskaan se ei pelkää pudota, varis pitää sitä tiukasti nokassaan. Taivas on sininen, valkoinen, harmaa, musta. Taivaalla tähtiä, vettä, lunta, hiekkaa, kukkatomua. Taivas on kylmä, ohut ja hento, paksu ja jähmeä, lämmin, kuuma, nostava, laskeva, korkea, matala. Taivas on ja se kantaa jos osaa lentää, jos on siivet, omat tai toisen. Tonttu näkee enemmän kuin kukaan muu sen kaltainen on saanut nähdä.

Tonttu asuu puussa, sitten toisessa. Varis vie sitä mukana, aina uuteen paikkaan. Se on asunut kuusessa, tammessa, koivussa, haavassa. Aivan ensiksi ja aivan lopuksi männynoksalla, matalalla ja korkealla. Unessa maailma on sama kaikkialla, ylhäällä ja alhaalla. Linnun kanssa maailma on karusellia, jossa aina palataan alkuun, samaan paikkaan mistä matka jatkuu sitten taas. Tonttu lentää mukana, tarkkailee maailmaa, kunnes joku päivä herää, lyö päänsä kovaa, sitten tytön hellä, pieni käsi, matka muualle, maata pitkin pomppuillen ja lopulta määränpää: pöydänreuna puutalon alakerrassa, pienen yövalon vieressä, tytön yöunenvahtina kunnes kevätaurinko tulee taas asuntoon, toivottaa hyvää huomenta ja äiti keittiössä, vastaleivotun pullan kanssa, kesäloma alkamassa ja maailma vihreä täynnä kukkasia eikä tonttu pian enää muista, ei lentoa, ei matkaa, ei maailmaa ennen sitä, pienen olohuoneen nurkassa, toisten tonttujen kanssa, ja sitä ennen laatikossa, ja sitä ennen…

*

Tyttö herää iltapäiväunilta. Hassua, hän ajattelee, ei hänellä ole tapana nukkua ennen iltaa, hän on iso tyttö jo. Hän katsoo kelloa tontun vieressä yöpöydällä: kymmentä yli neljä. Sitten tyttö kuulee: avain ovessa. Ovi aukeaa, kesätuuli tuoksuttaa eteisen kukkaisuloisuudellaan ja sen takaa äidin käsivoiteen tuoksu. Kellon viisari tikittää, ehtii lyödä kahdeksan kertaa, sitten äidin ääni, joka sanoo: Huhuu, Ilona? Olen kotona! Syödäänkö pullaa ja mennään katsomaan lintuja?